Wikipedian mukaan: "Dogmi (muinaiskreikaksi δογμα, dogma) eli opinkappale, oppilause tai uskonkappale on jonkun uskonnon, kirkkokunnan tai uskonnollisen auktoriteetin uskon tai opin järjestelmä. Filosofiassa dogmi merkitsee todistamatta päteväksi katsottua lausetta".
Ministeri Stubb kertoo puolestaan hallituksen eurolinjasta seuraavaa:
"Mitä tulee Suomen europolitiikan perustaan, niin olennaisin viesti, jonka haluan teidän vievän kentälle, on se perustavanlaatuinen tosiasia, että Suomi on mitä vahvimmin sitoutunut euroon. Haluan tehdä selväksi, että tässä ei ole horjuntaa eikä taka-ajatuksia. Euro on Suomelle peruuttamaton valinta. (--) Tästä perusasiasta on välillä ollut sekavia viestejä ja uutisointia, mutta tätä perustaa ei pidä kyseenalaistaa." (Tummennukset ovat omiani)
Täten voidaan tulkita, että Suomen ulkomaankauppa- ja eurooppaministerin linja eurokysymyksessä on ehdottoman yksiselitteinen sekä vaihtoehdoton. Siinä missä kansainvälinen lehdistö ja asiantuntijat, The Economistia ja The Telegraphia myöten spekuloivat Suomen lähtemisestä eurosta ja valuutta-alueen pirstaloitumisesta, Stubb kertoo, ettei vaihtoehtoja asian suhteen ole. Tämä on eriskummallisia siinä mielessä, ettei asiantuntijoillakaan ole mitään kattavaa konsensusta asiasta. Ministeri on silti ehdottoman vakuuttunut kannassaan.
Asiantuntijoiden eroavista näkemyksistä huolimatta keskustelu on ollut akateemisessa sallittua ja osapuolilla on ollu perusteltuja mielipiteitä euron puolesta ja sitä vastaan. Sen sijaan Stubb nojaa omassa retoriikassaan polarisoivaan vastakkainasetteluun, viholliskuvien maalailuun ja tunteisiin vetoavaan argumentointiin:
"Minä uskon Eurooppaan - vastaukset kriisin löydetään yhdessä, ei linnoittautumalla kansallisiin poteroihin."
Stubbilaisessa diskurssissa vääntö europolitiikassa käydään hyvän sotana pahaa vastaan. Pahamaineiset nurkkapatriootit ja impivaaralaiset ovat asettuneet poikkiteloin ja pyrkivät konservatiivisen nationalismin voimin kukistamaan liberaalit ja avarakatseiset eurofederalistit. Kysymys kuuluukin, että onko ministerimme oikeasti näin lapsellinen idealisti, vai häämöttääkö horisontin takana orastava nimitys korkea-arvoiseen eu-virkaan? Edelliset väitteet eivät toki ole toisiaan poissulkevia.
Joka tapauksessa stubbilaisessa argumentaatiossa unohtuu se piirre, että euro - poliittisen hankkeen ohella - on myös taloudellinen hanke. Eurovaluutta noudattaa siis talouden lakeja. Yhä kasvava määrä ekonomisteja on tullut siihen lopputulokseen, ettei euroalue muodosta järkevää kokonaisuutta ellei integraatiota lisätä. Vastaavasti toinen vaihtoehto on pienemmät homogeenisemmät valuutta-alueet. Tästä kai kaikki lienevät samaa mieltä. On tyystin eri asia, että halutaanko budjettivaltaa keskittää pois kansallisvaltioista ja muodostaa fiskaali unioni. Se on poliittinen päätös.
Oli tilanne mitkä hyvänsä, on toivottavaa, ettei Suomen europolitiikka perustu jatkossa "kyseenalaistamattomiin lähtökohtiin", vaan avoimeen ja analyyttiseen keskusteluun. Toisen maailmansodan jälkeen aina 1990-luvulle asti Suomen ulkopoliittisen linja tuli aina hyväksyttää Kremlissä. Tätä kutsuttiin suomettumiseksi. Sittemin Neuvostoliitto ei osoittautunutkaan ikuiseksi, vaikka eriäviä näkemyksiä aikanaan kuultiinkin...
Odottamattomaan muutokseen tulee varautua myös euron osalta, sen ei tule olla ainoa vaihtoehto!
tiistai 28. elokuuta 2012
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Euroopan unioni määritettävä uusiksi
Erilaisissa puheenvuoroissa on viimeaikoina kuvailtu sitä, miten Euroopan Unioni on tällä hetkellä suuressa, koko instituution tulevaa roolia määrittävässä tienhaarassa. Ratkaisuna akuuttiin rahoituskriisiin on esitetty niin sanottua "taloudellista solidaarisuutta" eli tulonsiirtojen ja yhteisvastuun lisäämistä erilaisten vakausvälineiden ja talouspäätöksien keskittämisen kautta. Toisena näkemyksenä on esitetty yhteisvaluutan pirstaloimista ja paluuta joko kansallisiin valuuttoihin tai jonkinlaisiin uusiin pienempiin valuutta-alueisiin, joiden taloudet ovat tarpeeksi samanlaisia.
Saksa ja Suomi ovat edustaneet protestanttisina pohjoisen maina näiden kahden ajatuksen välimallia: yhtäältä on myönnetty, että tulonsiirtounioni eurobondeineen on huomattavan kivulias, taloudellisesti epäedullinen sekä rakenneuudistuksien kannalta passivoiva järjestelmä. Toisaalta yhtenäisestä valuutasta on kuitenkin pidetty kynsin ja hampain kiinni, osin jopa ideologisella vimmalla, hinnalla millä hyvänsä.
Ainoastaan Isossa-Britanniassa ja tietyiltä osin Ruotsissa ollaan uskallettu esittää poliittisen eliitin taholta tiukkaakin kritiikkiä Euroopan talouksien keskittämistä kohtaa. Briteissä euroskeptimi on ollut jo pidempään valtavirtaa. Esimerkiksi Margaret Thatcheriä voidaan pitää pitkänäköisenä ja viisaana poliitikkona, koska hän ennakoi jo ennen euron käyttöönottoa, mitä Ranska ja Saksa aikoivat saavuttaa tällä...
Pohjois-Euroopan linjasta
Optimaalisen valuutta-alueen teorian näkökulmasta mm. Saksan ja Suomen edustamaa linjaa EU:ssa voidaan pitää jokseenkin kummallisena. Ylivelkaantuneille maille pelastuspakettejen vakuuksiksi suoritettuja leikkaus- ja tasapainotustoimenpiteitä ei ole pantu läheskään täysimääräisinä täytäntöön. Oikeastaan ratkaisut junnaavat paikallaan ja puoli-ilmaista rahoitusta tarjotaan pelastuspakettejen muodossa kriisimaille, jolloin totutut rutiinit voivat jatkua.
Vaikuttaa jopa siltä, että ainakin Kreikka, uuden sosialistihallituksen myötä vain jarruttelee tätä tasapainottamiseen tähtäävää projektia, toiveenaan se, että euro-alue siirtyy jollain aikavälillä eurobondejen ja muiden rahoitusvälineiden kautta tulonsiirtounioniin. Tällöin sen ei tarvitse enää ryhtyä tasapainaottaviin toimenpiteisiin ja elintason alentamiseen radikaalisti sille tasolle, kuin se kuuluisi tuottavuuden mukaan laskea. Euroopan talouskurin pitäjät tuntuvatkin paradoksaalisesti olevan löysän kurin maiden panttivankeina, vaikka yleensä mediassa ollaan annettu ymmärtää päinvastaista.
Euron ylläpitäminen tuntuu olevan tämän lisäksi aivan silmittömän pyhä ja kyseenalaistamaton asia. Kenties Saksan näkökulmasta sitä voidaan pitää poliittisesti jokseenkin edullisena, että muut maat osallistuisivat sen pankkien tappioiden kattamiseen. Sen sijaan Suomella on lähes mitättömät Kreikka-sijoitukset ja unioni skaalassa verrattain hyväkuntoinen talous.
Kysymys kuuluukin: "Miksi me haluamme katsoa tätä pelleilyä?" Erikoista onkin, että kovin merkittäviä avauksia (Stefan Törnqvistiä ja Jan Hurria lukuunotaamatta) tai keskustelua asiasta ei Suomessa ole käyty kriittisestä näkökulmasta, vaan kaikkein merkittävimmät keskustelualoitteet on esitetty muualta, mm. Isosta-Britanniasta käsin.
Miksei vaihtoehtoja?
Miksei siis Suomessa ja yleisesti Euroopan tasolla pohdita vakavasti ja julkisesti vaihtoehtoa nykymenolle? Eikö olisi edullista ajaa kerrankin omaa etua ainaisen mallioppilaan roolin sijaan? Yleisesti esitetty argumentti nykyisen järjestelmän puolustamiseksi on se, että euro-järjestelmän kaatuessa työttömyys pongahtaisi taivaisiin ja kansantuote kuihtuisi merkittävästi. Vienti ei vetäisi aiempaa tahtia ja jäisimme pohjolaan unhokiksi.
Kuitenkaan taloustieteellisesti faktoja tai selvityksiä rahaliiton sortumisen seurauksista ei ole esitetty kovinkaan yhtyneesti tai analyyttisesti; keskustelukulttuuri aiheen tiimoilta puuttuu täysin. Toisaalta, vaikka bruttokansantuote ja erilaiset talousindikaattori laskisivatkin aluksi kuin lehmän häntä, niin eikö markkinataloudessa ole kyse juuri luovasta tuhosta, eli siitä, että kannattamattomat ja keinotekoiset taloudelliset rakenteet sortuvat ennemmin tai myöhemmin, "näkymättömän käden" työn tuloksena. Mikä onkaan pienin paha? Viimeisin Espanjan tukipaketti ei itseasiassa ratkaissut mitään - nyt ostettiin vain lisää aikas.
Vaikkei asiasta liikaa kirjoiteta niin itseasiassa monet taloustieteilijät ovat hiljalleen tulleet siihen tulokseen, ettei Euro toimi nykymuodossaan, se oli vain "hauska kokeilu". Toiset tieteilijät, kuten nobelisti Friedman pitivät koko projektia hölmönä jo alusta pitäen. Onkin kiinnostava tekijä sinällään, miksi keskustelukulttuuri euron suhteen oli ja on ollut kokoajan niin valtaisan primitiivistä ja mielikuvallista: vastustaminen on etenkin liitetty voimakkaasti ääriliikkeisiin, kuten oikeistopopulismiin.
Talouden keskittämisen kohdalla peli tulisi viheltää poikki ja tunnustaa, ettei Euro toimi nykyisellää. Yhteisvaluutta vaatii turvakseen joko vahvan, kansallista itsenäisyyttä ja budjettivaltaa loukkaavan liittovaltio -tyyppisen ratkaisun tai sitten koko alueen tulisi pirstaloitua ja hajota. Itse suosin liberaalina ajattelua, jossa otettaisiin etäisyyttä vallan keskittämiseen. Nykymuotoiset ratkaisut eivät toimi, ja euron ongelmat kasautuvat kokoajan, kunnes korjausliike tapahtuu väistämättä ja ääriliikkeiden suosio nousee. Toivommeko tätä?
Saksa ja Suomi ovat edustaneet protestanttisina pohjoisen maina näiden kahden ajatuksen välimallia: yhtäältä on myönnetty, että tulonsiirtounioni eurobondeineen on huomattavan kivulias, taloudellisesti epäedullinen sekä rakenneuudistuksien kannalta passivoiva järjestelmä. Toisaalta yhtenäisestä valuutasta on kuitenkin pidetty kynsin ja hampain kiinni, osin jopa ideologisella vimmalla, hinnalla millä hyvänsä.
Ainoastaan Isossa-Britanniassa ja tietyiltä osin Ruotsissa ollaan uskallettu esittää poliittisen eliitin taholta tiukkaakin kritiikkiä Euroopan talouksien keskittämistä kohtaa. Briteissä euroskeptimi on ollut jo pidempään valtavirtaa. Esimerkiksi Margaret Thatcheriä voidaan pitää pitkänäköisenä ja viisaana poliitikkona, koska hän ennakoi jo ennen euron käyttöönottoa, mitä Ranska ja Saksa aikoivat saavuttaa tällä...
Pohjois-Euroopan linjasta
Optimaalisen valuutta-alueen teorian näkökulmasta mm. Saksan ja Suomen edustamaa linjaa EU:ssa voidaan pitää jokseenkin kummallisena. Ylivelkaantuneille maille pelastuspakettejen vakuuksiksi suoritettuja leikkaus- ja tasapainotustoimenpiteitä ei ole pantu läheskään täysimääräisinä täytäntöön. Oikeastaan ratkaisut junnaavat paikallaan ja puoli-ilmaista rahoitusta tarjotaan pelastuspakettejen muodossa kriisimaille, jolloin totutut rutiinit voivat jatkua.
Vaikuttaa jopa siltä, että ainakin Kreikka, uuden sosialistihallituksen myötä vain jarruttelee tätä tasapainottamiseen tähtäävää projektia, toiveenaan se, että euro-alue siirtyy jollain aikavälillä eurobondejen ja muiden rahoitusvälineiden kautta tulonsiirtounioniin. Tällöin sen ei tarvitse enää ryhtyä tasapainaottaviin toimenpiteisiin ja elintason alentamiseen radikaalisti sille tasolle, kuin se kuuluisi tuottavuuden mukaan laskea. Euroopan talouskurin pitäjät tuntuvatkin paradoksaalisesti olevan löysän kurin maiden panttivankeina, vaikka yleensä mediassa ollaan annettu ymmärtää päinvastaista.
Euron ylläpitäminen tuntuu olevan tämän lisäksi aivan silmittömän pyhä ja kyseenalaistamaton asia. Kenties Saksan näkökulmasta sitä voidaan pitää poliittisesti jokseenkin edullisena, että muut maat osallistuisivat sen pankkien tappioiden kattamiseen. Sen sijaan Suomella on lähes mitättömät Kreikka-sijoitukset ja unioni skaalassa verrattain hyväkuntoinen talous.
Kysymys kuuluukin: "Miksi me haluamme katsoa tätä pelleilyä?" Erikoista onkin, että kovin merkittäviä avauksia (Stefan Törnqvistiä ja Jan Hurria lukuunotaamatta) tai keskustelua asiasta ei Suomessa ole käyty kriittisestä näkökulmasta, vaan kaikkein merkittävimmät keskustelualoitteet on esitetty muualta, mm. Isosta-Britanniasta käsin.
Miksei vaihtoehtoja?
Miksei siis Suomessa ja yleisesti Euroopan tasolla pohdita vakavasti ja julkisesti vaihtoehtoa nykymenolle? Eikö olisi edullista ajaa kerrankin omaa etua ainaisen mallioppilaan roolin sijaan? Yleisesti esitetty argumentti nykyisen järjestelmän puolustamiseksi on se, että euro-järjestelmän kaatuessa työttömyys pongahtaisi taivaisiin ja kansantuote kuihtuisi merkittävästi. Vienti ei vetäisi aiempaa tahtia ja jäisimme pohjolaan unhokiksi.
Kuitenkaan taloustieteellisesti faktoja tai selvityksiä rahaliiton sortumisen seurauksista ei ole esitetty kovinkaan yhtyneesti tai analyyttisesti; keskustelukulttuuri aiheen tiimoilta puuttuu täysin. Toisaalta, vaikka bruttokansantuote ja erilaiset talousindikaattori laskisivatkin aluksi kuin lehmän häntä, niin eikö markkinataloudessa ole kyse juuri luovasta tuhosta, eli siitä, että kannattamattomat ja keinotekoiset taloudelliset rakenteet sortuvat ennemmin tai myöhemmin, "näkymättömän käden" työn tuloksena. Mikä onkaan pienin paha? Viimeisin Espanjan tukipaketti ei itseasiassa ratkaissut mitään - nyt ostettiin vain lisää aikas.
Vaikkei asiasta liikaa kirjoiteta niin itseasiassa monet taloustieteilijät ovat hiljalleen tulleet siihen tulokseen, ettei Euro toimi nykymuodossaan, se oli vain "hauska kokeilu". Toiset tieteilijät, kuten nobelisti Friedman pitivät koko projektia hölmönä jo alusta pitäen. Onkin kiinnostava tekijä sinällään, miksi keskustelukulttuuri euron suhteen oli ja on ollut kokoajan niin valtaisan primitiivistä ja mielikuvallista: vastustaminen on etenkin liitetty voimakkaasti ääriliikkeisiin, kuten oikeistopopulismiin.
Talouden keskittämisen kohdalla peli tulisi viheltää poikki ja tunnustaa, ettei Euro toimi nykyisellää. Yhteisvaluutta vaatii turvakseen joko vahvan, kansallista itsenäisyyttä ja budjettivaltaa loukkaavan liittovaltio -tyyppisen ratkaisun tai sitten koko alueen tulisi pirstaloitua ja hajota. Itse suosin liberaalina ajattelua, jossa otettaisiin etäisyyttä vallan keskittämiseen. Nykymuotoiset ratkaisut eivät toimi, ja euron ongelmat kasautuvat kokoajan, kunnes korjausliike tapahtuu väistämättä ja ääriliikkeiden suosio nousee. Toivommeko tätä?
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Puoluekokous 2012 otti askeleen oikealle
 |
| Tuleivaisuuskokous 2012 |
Kokoomus järjesti viime viikonloppuna 15.-17.6 kolmipäiväisen puoluekokouksensa Rovaniemellä, johon oli kerääntynyt lähes 900 puolueaktiivia, tarkkailijaa ja muuta edustajaa vaihtamaan kuulumisia järjestökentästä ja näkemyksistään kokoomuksen politiikkaan. Tulevaisuuskokoukseksi nimetyssä tapahtumassa päällimmäiseksi jäi puolueen linjan muuttuminen aiempaa oikeistolaisemmaksi.
Keskeisimmiksi linjaa määrittäneiksi kysymyksissä kokouksessa nousivat etenkin aloitteiden käsittely ja henkilövalinnat. Provosoiviksikin kuvailtuja aloitteita tehnyt Kokoomuksen nuorten liitto kampanjoi ennakkoluulottomasti puoluejohtoa ja sen vallitsevaa linjaa oikeistolaisemmalla agendalla.
Aloitteet ja henkilövalinnat
Kokoomusnuoret lähettivät puoluekokouksen käsittelyyn poikkeuksellista huomiota saaneita aloitteita, joista näkyvimpänä esimerkkinä toimi liiton lanseeraama, laajaa mediahuomiota saanut Siirrä yrityksesi Viroon -kampanja. Tähän liittyvä aloite yhteisöveron poistamisesta kokonaan, sai osakseen valtaisan huomion ja suosion kokousedustajien keskuudessa.Muita painopisteitä olivat kuntauudistuksen valmistelutapaan ja pakkoliitoksiin kohdistettu kritiikki, sekä vapaata kielivalintaa puoltava aloite. Kaikuja perinteisen kokoomuksen linjasta edustivat niin ikään sakkojen muuntorangaistuksen palauttamista puolustanut kannanotto, Ottawan-sopimusta vastustanut aloite sekä kuntaliitoksista johtuvan irtisanomissuojan höllentäminen. Näistä ensiksi ja viimeksi mainitut päätyivätkin puolueen viralliseksi linjaksi, kun taas Ottawan sopimuksen vastustajan hävisivät niukasti puoluehallituksen pohjaesitykselle.
Toinen osoitus vastavoimasta puoluejohtoa kohtaan oli konservatiivina ja perinteisenä kokoomuslaisena markkinoidun Janne Sankelon valinta puolueen varapuheenjohtajaksi. Sankelo tiputti puheenjohtajistosta istuvan varapuheenjohtaja Sampsa Katajan, jonka jatkoa pestissä tiedettävästi itse Jyrki Katainen oli toivonut. Sankelon voitto tulkittiin monissa piireissä oikeistolaisen kokoomuksen voitoksi, sekä puheenjohtajiston moniarvoisuuden takaajaksi.
Katainen provosoitui
Yksi eniten huomiota herättänyt yksittäinen asia oli kuitenkin vapaata kielivalintaa, eli toisen kotimaisen kielen vapaaehtoisuutta puolustaneen aloitteen keräämä huomio. Pakkoruotsin vastainen aloite sai itse puoluejohdon organisoimaan pakkoruotsia kannattaneita kokousedustajia saliin. Lisäksi koko kokoomuksen toiselle kaudelle jatkanut puheenjohtajisto kävi pitämässä pitkät palopuheet pakollisen ruotsin kielen opiskelun puolesta. Selvästi provosoitunut puoluejohto käytti surutta yli 5 minuutin puheenvuoroja asian käsittelyn kohdalla, vaikka puheenvuoroajat oltiin rajoitettu muiden puhujien kohdalla yhteen minuuttiin.Suurin osoitus provosoitumisesta oli puheenjohtaja Kataisen käyttämä voimakas tunteisiin vetoava retoriikka aloitetta ja sen tavoitteita vastaan. Kataisen mukaan koko Suomen yhtenäisyys olisi aloitteen läpimennessä vaarassa ja pakollisten kieliopintojen kannatus liitettiin voimakkaasti suvaitsuvaisuuteen, siinä missä liberaalimman kielivalinnan linjan kannattaminen "impivaaralaisuuten". Puheenjohtaja laittoi selkeästi koko arvovaltansa likoon aloitteen murskaamisen puolesta.
Tämä provosoituminen kertoi erittäin hyvin puoluejohdon säikähtämisestä oikeistolaisen kenttäväen edessä. Etenkin kokoomusnuoria käsiteltiin kuin häirikköjä kokouksessa. Huomattavaa tähän liittyen oli myös se, että aloítteiden läpikäyntiä yritettiin vesittää mahdollisimman pitkälti siirtämällä näiden käsittely viimeiseksi päiväksi ja ajan pelaaminen muissa ohjelmanumeroissa. Käytävillä liikkuneiden puheiden mukaan sekä opiskelijaliitto Tuhatkunta, että Kokoomuksen nuorten liitto joutuivat käymään kauppaa mediamylläkän uhalla puolueorganisaation kanssa sen takaamiseksi, että aloitteet käsiteltäisiin läpi.
Lopuksi:
Yhteenvetona voidaan todeta, että kokouksen tapahtumat merkitsevät erityisesti kahta asiaa: kokoomuksen oikean laidan kannatus on maltillisessa, mutta tasaisessa nousussa, yhä useamman kyseenalaistaessa puolueen vasemmistolaiseen siipeen sijoittuvan puoluejohdon. Toinen merkittävä asia oli Kokoomusnuorten aktiivinen rooli kokouksessa ja sen laajalti noteeratut kampanjat, aloitteet ja politiikka. Järjestö noteerattiin mm. tämän päivän Helsingin sanomien pääkirjoituksessa, sekä artikkelin muodossa Suomen kuvalehdessä. Ilta-Sanomien Antti Häkkästä ja tämän roolia kokouksessa käsitellyt uutisjuttu Piikkinä lihassa, kuvasi myös tapahtumia varsin hyvin.keskiviikko 4. huhtikuuta 2012
Euro eksyksissä
 |
| Euro eksyksissä. Eetos kustantamo 2012. Bagus Philipp, Ilkka Terho (suom.) |
Euron kriisi on ollut viime vuosina laajan mediahuomion ja huolen kohteena maailmalla. Kysymys siitä, kuinka yhteisvaluutta saattoikaan törmätä nykyisenlaiseen kriisiin, on ollut poliitikkojen ja tavallisen kansan ihmetyksen aiheena. Ulospääseminen kriisistä näyttäisi vaativan kipeämpiä toimenpiteitä kuin kukaan aluksi pystyi arvaamaankaan.
Kuinka tässä kävikään näin? Philipp Baguksen teos ”Euro eksyksissä” on historiallinen kuvaus eurooppalaisen integraation vaiheista, aina Euroopan hiili- ja teräsyhteistyöstä nykyiseen Euroopan Unioniin ja rahaliittoon asti.
Liberaalit ja keskittäjät vastakkain
Baguksen mukaan EU:n taustalla vaikuttaneet poliittiset voimat olivat alun perin jakautuneet hajautettua valtaa ja vapaakauppaa kannattaneisiin klassisiin liberaaleihin sekä keskittämistä ja tulonsiirtoja kannattaneisiin sosialisteihin, joiden projektina oli ja on yhä edelleen luoda Eurooppaan uusi supervaltio. Baguksen mukaan liberaali Eurooppa sai suuren voiton valtioiden allekirjoittaessa niin sanotun Rooman sopimuksen, jonka pohjalta unionin taloudellinen integraatio ja vapaa kaupankäynti syvenivät.
Sosialistien Euroopan visio sai puolestaan niskalenkin alkuperäisestä visiosta Lissabonin sopimuksen myötä, jonka tavoitteena oli niin sanotun liittovaltiokehityksen vahvistaminen. Baguksen mukaan Euroa voimakkaasti ajaneet poliitikot tiesivät alun alkaen, että yhteinen valuutta vaatisi myös ajan myötä talouspolitiikan keskittämistä liittovaltiolle.
Euron historiaa
Toisen maailmansodan jälkeen Euroopan talouskasvu oli runsasta. Tätä kasvua, sekä sen edellyttämää rauhaa haluttiin siivittää perustamalla Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, jonka myötä Eurooppaan ilmestyi ensimmäinen merkittävä vapaakauppa-alue. Rooman sopimuksen myötä 1957 sovittiin neljästä perusvapaudesta: työvoiman, tavaroiden, palveluiden, sekä pääoman likkuvuudesta. Liberaalista näkökulmasta ongelmana nähtiin kuitenkin maatalousprotektionismi, sekä rakenne, jonka laajentamisen myötä vallan keskittäminen kävisi yhä helpommaksi.
Myös kansallisvaltioiden harjoittama fiat-paperivaluuttaan perustuva kansallinen rahapolitiikka nähtiin hankalaksi, kultakantojen katkettua. Baguksen mukaan paperirahan painaminen loi poliitikoille matalan kynnyksen rahoittaa vaalilupauksiansa inflatoimalla, eli painamalla lisää rahaa. Koska eri valtiot harjoittivat hieman erilaista rahapolitiikkaa, vaikeutti tämä maiden välistä kaupankäyntiä.
Tilanne oli erittäin kiusallinen niille maille jotka harjoittivat löysää rahapolitiikkaa, jonka vuoksi näiden maiden poliitikot joutuivat epäsuotuisaan valoon kansalaisten silmissä, koska rahan arvo aleni nopeammin näissä maissa muihin verrattuna. Mallin esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa tiukan rahapolitiikan Saksa, jossa kansa oli menettänyt maailmansotien vuoksi kaksi kertaa koko omaisuutensa yhdessä sukupolvessa. Tästä johtuen Saksan Bundesbank harjoitti tiukkaa rahapolitiikkaa – inflatoiminen katsottiin poliittisesti epäsuotuisaksi. Ranskan keskuspankki sen sijaan oli voimakkaassa poliittisessa ohjauksessa, jonka vuoksi se suosi inflatorista rahapolitiikkaa, jolla julkinen kulutusjuhla katettiin.
Epäilemättä tilanne oli kiusallinen Ranskalle, joka joutui useaan otteeseen rajoittamaan rahapolitiikkansa inflatorista luonnetta, ettei se näyttäisi liian epäuskottavalta kansansa silmissä. Ranskalaiset poliitikot kirosivatkin moneen otteeseen Saksan tiukan linjan Bundesbankia, jota verrattiin jopa ydinaseeseen poliittisena välineenä. Ranskan kaltaisten löysän rahapolitiikan mailla olikin mitä suurin kannustin perustaa uusi yhteisvaluutta, jolla hillitä Saksan Bundesbankin mahtia. Tämän katkeruuden pohjalta alkoi projekti kohti euroa…
Eurokriisi
Philip Baguksen mukaan Euron kriisi laukesi välttämättömänä reaktiona EMU:n sisään pesiytyneistä ongelmista johtuen. Euron katsottiin helpottavan etenkin löysän talouskurin valtioiden julkisilla menoilla rahoitettujen kulutusjuhlien ylläpitämistä. Tämä johti puolestaan massiiviseen velkaantumiseen ja alijäämän rahoittamiseen valtion velkakirjoilla, joissa oli EMU-järjestelyiden myötä riskiin nähden alhainen korkotaso.
Tämä johtui mm. siitä, että mitkä vain Euro-alueen valtioiden velkakirjat hyväksyttiin keskuspankin vakuuksiksi, vastineeksi valtioiden sitoutumisesta Maastrichtin sopimuksen ehtoihin. (Vuosittainen alijäämä maksimissaan 3% ja velkaantumisaste maksimissaan 60% BKT:stä) Kuten myöhemmin huomattiin, lähes kaikki valtiot rikkoivat sittemmin nämä ehdot.
Löysän taloudenpidon maat hyötyivät siis velkaantumisesta saaden rahoitusta jatkuvasti alhaisella korolla. Inflaatio siirtyi puolestaan koko valuutta-alueen kannettavaksi, vaikka vain pieni osa valtioista otti velkaa kohtuuttomasti. Tästä muodostui niin sanottu yhteismaan ongelma. Kansallisten valuuttojen voimassa ollessa vain kyseisten maiden valuutat olisivat inflatoituneet, nyt koko euroalueen. Yksinkertaistaen voidaan todeta, että yksittäiset valtiot pystyivät sikailemaan muiden laskuun
Poliitikkojen hulppeat vaalilupaukset ja suosion tavoittelu kansalta puolestaan kannustivat kuluttamaan ilman huolta vastuullisesta taloudenpidosta, kunnes rahoitusmarkkinat näkivät bluffin ja nostivat kehnon talouskurin maiden velkakirjojen markkinakorot korkeiksi. Puoli-ilmainen rahoitus loppui näiden maiden osalta.
Myös kansallisvaltioiden harjoittama fiat-paperivaluuttaan perustuva kansallinen rahapolitiikka nähtiin hankalaksi, kultakantojen katkettua. Baguksen mukaan paperirahan painaminen loi poliitikoille matalan kynnyksen rahoittaa vaalilupauksiansa inflatoimalla, eli painamalla lisää rahaa. Koska eri valtiot harjoittivat hieman erilaista rahapolitiikkaa, vaikeutti tämä maiden välistä kaupankäyntiä.
Tilanne oli erittäin kiusallinen niille maille jotka harjoittivat löysää rahapolitiikkaa, jonka vuoksi näiden maiden poliitikot joutuivat epäsuotuisaan valoon kansalaisten silmissä, koska rahan arvo aleni nopeammin näissä maissa muihin verrattuna. Mallin esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa tiukan rahapolitiikan Saksa, jossa kansa oli menettänyt maailmansotien vuoksi kaksi kertaa koko omaisuutensa yhdessä sukupolvessa. Tästä johtuen Saksan Bundesbank harjoitti tiukkaa rahapolitiikkaa – inflatoiminen katsottiin poliittisesti epäsuotuisaksi. Ranskan keskuspankki sen sijaan oli voimakkaassa poliittisessa ohjauksessa, jonka vuoksi se suosi inflatorista rahapolitiikkaa, jolla julkinen kulutusjuhla katettiin.
Epäilemättä tilanne oli kiusallinen Ranskalle, joka joutui useaan otteeseen rajoittamaan rahapolitiikkansa inflatorista luonnetta, ettei se näyttäisi liian epäuskottavalta kansansa silmissä. Ranskalaiset poliitikot kirosivatkin moneen otteeseen Saksan tiukan linjan Bundesbankia, jota verrattiin jopa ydinaseeseen poliittisena välineenä. Ranskan kaltaisten löysän rahapolitiikan mailla olikin mitä suurin kannustin perustaa uusi yhteisvaluutta, jolla hillitä Saksan Bundesbankin mahtia. Tämän katkeruuden pohjalta alkoi projekti kohti euroa…
Eurokriisi
Philip Baguksen mukaan Euron kriisi laukesi välttämättömänä reaktiona EMU:n sisään pesiytyneistä ongelmista johtuen. Euron katsottiin helpottavan etenkin löysän talouskurin valtioiden julkisilla menoilla rahoitettujen kulutusjuhlien ylläpitämistä. Tämä johti puolestaan massiiviseen velkaantumiseen ja alijäämän rahoittamiseen valtion velkakirjoilla, joissa oli EMU-järjestelyiden myötä riskiin nähden alhainen korkotaso.
Tämä johtui mm. siitä, että mitkä vain Euro-alueen valtioiden velkakirjat hyväksyttiin keskuspankin vakuuksiksi, vastineeksi valtioiden sitoutumisesta Maastrichtin sopimuksen ehtoihin. (Vuosittainen alijäämä maksimissaan 3% ja velkaantumisaste maksimissaan 60% BKT:stä) Kuten myöhemmin huomattiin, lähes kaikki valtiot rikkoivat sittemmin nämä ehdot.
Löysän taloudenpidon maat hyötyivät siis velkaantumisesta saaden rahoitusta jatkuvasti alhaisella korolla. Inflaatio siirtyi puolestaan koko valuutta-alueen kannettavaksi, vaikka vain pieni osa valtioista otti velkaa kohtuuttomasti. Tästä muodostui niin sanottu yhteismaan ongelma. Kansallisten valuuttojen voimassa ollessa vain kyseisten maiden valuutat olisivat inflatoituneet, nyt koko euroalueen. Yksinkertaistaen voidaan todeta, että yksittäiset valtiot pystyivät sikailemaan muiden laskuun
Poliitikkojen hulppeat vaalilupaukset ja suosion tavoittelu kansalta puolestaan kannustivat kuluttamaan ilman huolta vastuullisesta taloudenpidosta, kunnes rahoitusmarkkinat näkivät bluffin ja nostivat kehnon talouskurin maiden velkakirjojen markkinakorot korkeiksi. Puoli-ilmainen rahoitus loppui näiden maiden osalta.
EU:n tulevaisuus
Philip Baguksen mukaan eurokriisissä on pohjimmiltaan kyse EU:n sosialistisen vision sisäänrakennetuista ongelmista. Tätä keskittämiseen perustuvaa viritelmää on yritetty epätoivoisesti ylläpitää mm. sopimusten vastaisten bailout –ohjelmien, sekä kyseenalaisten satojen miljardien eurojen rahoitusvälineiden avulla, ilman riittäviä tuloksia. Poliittikkojen kasvot ovat ilmeisesti niin arvokkaat, että Euro halutaan pelastaa hinnalla millä hyvänsä.
Bagus esittää ongelmaan ratkaisuksi Euroopan unionin palaamista takaisin Toisen maailmansodan jälkeiseen henkeen, jolloin Euroopan yhteistyö perustui vapauden ja yhteistyön lisäämiseen liberaalissa hengessä keskittämisvisioiden ja supervaltioiden sijaan.
tiistai 14. helmikuuta 2012
Mihin menet Kokoomus?
Kokoomus on tullut tunnetuksi viimeisen kymmenen vuoden aikana milloin työväen puolueena, milloin vihreiden sävyjen vaihtoehtona ja milloin vastuullista ja niskalenkitettyä markkinataloutta kannattavana puolueena. Kuluneena aikana puolueen aatteellinen paino on valunut perinteitä vaalivasta oikeistolaisuudesta kohti dynaamista, vastuuta kantavaa ja liberaalia keskusta-oikeistolaista painotusta. Kapitalismi ja kypäräpappi ovat vaihtuneet eurofederalismiin ja Guggenheimiin. Keskeinen yleisilmiö puolueen ajamassa linjassa on ollut jo pitkään selkeiden tavoitteellisten ja aatteellisten linjausten vaihtuminen mielikuvien markkinointiin. Muoto on ottanut yliotteen sisällöstä.
Pohtiessamme nykykokoomuksen tarkempaa poliittista linjaa - tai pikemminkin sen linjattomuutta - on kysymykseen helpointa pureutua sen kautta, mitä Kokoomus ei ole. Toisin sanoen parhaan selon linjasta antaa se, kenet puolue on asettanut päävastustajakseen. Loogisesti ajatellen, eduskunnan vähiten sosialistisen puolueen päävastustajan tulisi olla sosialistit, etunenässä vihervasemmisto. Jostain kumman syystä näin ei kuitenkaan tunnu olevan. Tämän sijaan päävastustajaksi on valikoitunut konservatiivipuolue, Perussuomalaiset. Kenties osuvimman kiteytyksen uuteen jaotteluun liittyen on antanut hallituskumppani SDP:n väistyvä puoluesihteeri Mikael Jungner hokemallaan, jonka mukaan "oikeisto-vasemmisto -jaottelu ei ole enää relevanttia". Hänen mukaansa uusi jako kulkee "konservatiivien ja edistysmielisten välillä". Näin ollen poliittiset vastakohtaparit ovat katoamisen sijaan vaihtuneet.
Euroskeptisyys, perinteiset arvot ja konservatismi on koettu mielikuvallisina inhokkeina, joita vastaan taisteleminen on luonnistunut liberaalin suvaitsevaisuuden ja nuorekkaan kansainvälisyyden avulla. "Älä anna sosialistin leikkiä rahoillasi", on vaihtunut "ei me olla mikään Impivaara!" -kommenteiksi. Kokoomus on määrittänyt pääpainotustaan uudella polarisaatiolla pois yksilönvapaudesta ja oikeistolaisuudestaan kohti trendikästä, kansainvälistä ja pörröistä.
Pyydellessään anteeksi omaa aiemmin juurekasta ja johdonmukaista arvopohjaansa, on puolue mukautunut viherrelativistiseen narratiiviin saadakseen hyväksyntää itsellensä. Kokoomus onkin riisuttu pois aseistaan ja näkemyksistään: sen asema suurimpana puolueena on täysin irrelevantti niin kauan kun se alistuu muiden asettamiin rooleihin uskaltamatta muotoilla omaansa. Näin ollen todellinen vallankäyttäjä yhteiskunnassamme on roolien asettaja, vasemmisto. Niin kauan kuin Kokoomuksen ehdollistuminen ja anteeksipyytely säilyy ennallaan - vaalivoitot ja -tappiot ovat oikeistolaisten uudistusten etenemisen kannalta yhdentekeviä.
Tulevaisuus
Mihin suuntaan Kokoomuksen tulisi matkata, mikä sen tulevaisuus voisi olla? Vanhan säilyttäminen ja radikaali uudistuminen sinänsä tuskin ovat itseisarvoisia suhtautumismalleja muutokseen, ne ovat ennemminkin tapoja reagoida dynaamiseen toimintaympäristöön, joka myllertää jatkuvan muutoksen kourissa. Huomioiden muuttuneen toimintaympäristön, selvästikään paluu kypäräpappeutuun ei ole yhtään sen johdonmukaisempi ratkaisu, kuin nykyinen mielikuvapopulismi. Ongelmaksi muodostuukin se, että mistä rakentaa uusi linja? Tarvitaanko Kokoomusta ylipäätänsä?
Ottaen huomioon nykyisen poliittisen kentän eturyhmäpainotteisuuden, on vastaus Kokoomuksen tarpeellisuuteen selkeästi kyllä. Puoluekartalla ei sijaitse muita varteenotettavia puolueita, joiden tavoitteena olisi puhtaasti kokonaisedun ajaminen eturyhmien sijaan. Tämän lisäksi Kokoomus on puoluekentän vähiten sosialistinen. Sen tulisi herätä uudelleen johdonmukaisuuteen ja luoda yhteiskuntaan diskurssi joka suosisi perinteistä suomalaista talonpoikaisjärkistä oikeistolaisuutta. Puolueen tulisi toimia myöskin johdonmukaisesti talousuudistuksissa: vaikka Kokoomus on istunut jo merkittävän ajan yhtäjaksoisesti hallituksessa, ei se ole kyennyt lähimainkaan siihen, mihin veljespuolue Moderata samlingspartiet on Ruotsissa kyennyt.
Pohdittaessa uutta linjaa puolueelle, esikuvaksi voitaisiin ottaa kenties Suomen kansalta vahvan presidentin mandaatin saanut Sauli Niinistö. Hänen imagonsa on selkeästi vedonnut suureen osaan kansasta, josta kertoo varsin hyvin hänen ylivoimainen vaalivoittonsa. Niinistö on puhunut Suomen kansalle uskottavasti harjoitetun politiikan kipukohdista kritisoiden tarvittaessa oman puolueensa johtoa. Oikeistolainen Niinistö on uskaltanut puuttua perusteettomaan valtiontalouden velkaantumiseen, euro-bailoutteihin sekä kyseenalaiseen kuntauudistukseen. Kenties tulevaisuuden Kokoomus voisi ottaa askelia Niinistön viitoittamaan suuntaan?
Pohtiessamme nykykokoomuksen tarkempaa poliittista linjaa - tai pikemminkin sen linjattomuutta - on kysymykseen helpointa pureutua sen kautta, mitä Kokoomus ei ole. Toisin sanoen parhaan selon linjasta antaa se, kenet puolue on asettanut päävastustajakseen. Loogisesti ajatellen, eduskunnan vähiten sosialistisen puolueen päävastustajan tulisi olla sosialistit, etunenässä vihervasemmisto. Jostain kumman syystä näin ei kuitenkaan tunnu olevan. Tämän sijaan päävastustajaksi on valikoitunut konservatiivipuolue, Perussuomalaiset. Kenties osuvimman kiteytyksen uuteen jaotteluun liittyen on antanut hallituskumppani SDP:n väistyvä puoluesihteeri Mikael Jungner hokemallaan, jonka mukaan "oikeisto-vasemmisto -jaottelu ei ole enää relevanttia". Hänen mukaansa uusi jako kulkee "konservatiivien ja edistysmielisten välillä". Näin ollen poliittiset vastakohtaparit ovat katoamisen sijaan vaihtuneet.
Euroskeptisyys, perinteiset arvot ja konservatismi on koettu mielikuvallisina inhokkeina, joita vastaan taisteleminen on luonnistunut liberaalin suvaitsevaisuuden ja nuorekkaan kansainvälisyyden avulla. "Älä anna sosialistin leikkiä rahoillasi", on vaihtunut "ei me olla mikään Impivaara!" -kommenteiksi. Kokoomus on määrittänyt pääpainotustaan uudella polarisaatiolla pois yksilönvapaudesta ja oikeistolaisuudestaan kohti trendikästä, kansainvälistä ja pörröistä.
Pyydellessään anteeksi omaa aiemmin juurekasta ja johdonmukaista arvopohjaansa, on puolue mukautunut viherrelativistiseen narratiiviin saadakseen hyväksyntää itsellensä. Kokoomus onkin riisuttu pois aseistaan ja näkemyksistään: sen asema suurimpana puolueena on täysin irrelevantti niin kauan kun se alistuu muiden asettamiin rooleihin uskaltamatta muotoilla omaansa. Näin ollen todellinen vallankäyttäjä yhteiskunnassamme on roolien asettaja, vasemmisto. Niin kauan kuin Kokoomuksen ehdollistuminen ja anteeksipyytely säilyy ennallaan - vaalivoitot ja -tappiot ovat oikeistolaisten uudistusten etenemisen kannalta yhdentekeviä.
Tulevaisuus
Mihin suuntaan Kokoomuksen tulisi matkata, mikä sen tulevaisuus voisi olla? Vanhan säilyttäminen ja radikaali uudistuminen sinänsä tuskin ovat itseisarvoisia suhtautumismalleja muutokseen, ne ovat ennemminkin tapoja reagoida dynaamiseen toimintaympäristöön, joka myllertää jatkuvan muutoksen kourissa. Huomioiden muuttuneen toimintaympäristön, selvästikään paluu kypäräpappeutuun ei ole yhtään sen johdonmukaisempi ratkaisu, kuin nykyinen mielikuvapopulismi. Ongelmaksi muodostuukin se, että mistä rakentaa uusi linja? Tarvitaanko Kokoomusta ylipäätänsä?
Ottaen huomioon nykyisen poliittisen kentän eturyhmäpainotteisuuden, on vastaus Kokoomuksen tarpeellisuuteen selkeästi kyllä. Puoluekartalla ei sijaitse muita varteenotettavia puolueita, joiden tavoitteena olisi puhtaasti kokonaisedun ajaminen eturyhmien sijaan. Tämän lisäksi Kokoomus on puoluekentän vähiten sosialistinen. Sen tulisi herätä uudelleen johdonmukaisuuteen ja luoda yhteiskuntaan diskurssi joka suosisi perinteistä suomalaista talonpoikaisjärkistä oikeistolaisuutta. Puolueen tulisi toimia myöskin johdonmukaisesti talousuudistuksissa: vaikka Kokoomus on istunut jo merkittävän ajan yhtäjaksoisesti hallituksessa, ei se ole kyennyt lähimainkaan siihen, mihin veljespuolue Moderata samlingspartiet on Ruotsissa kyennyt.
Pohdittaessa uutta linjaa puolueelle, esikuvaksi voitaisiin ottaa kenties Suomen kansalta vahvan presidentin mandaatin saanut Sauli Niinistö. Hänen imagonsa on selkeästi vedonnut suureen osaan kansasta, josta kertoo varsin hyvin hänen ylivoimainen vaalivoittonsa. Niinistö on puhunut Suomen kansalle uskottavasti harjoitetun politiikan kipukohdista kritisoiden tarvittaessa oman puolueensa johtoa. Oikeistolainen Niinistö on uskaltanut puuttua perusteettomaan valtiontalouden velkaantumiseen, euro-bailoutteihin sekä kyseenalaiseen kuntauudistukseen. Kenties tulevaisuuden Kokoomus voisi ottaa askelia Niinistön viitoittamaan suuntaan?
perjantai 13. tammikuuta 2012
Hyve
Mooraalisuus ja hyveellisyys ovat mielenkiintoisia asioita. Hyveiksi katsotaan usein sellaisia asioita kuin lähimmäisestä huolehtiminen, kanssaihmisten kunnioittaminen sekä avun antaminen sitä tarvitsevalle. Länsimaisessa eettisessä katsannassa ajatellaan usein, että hyve määrittyy sen takana olevasta moraalista eli pohjimmiltaan empatiasta asettua toisen asemaan ja halusta pyyteettömästi auttaa.
Kristillisessä katsantakannassa, toisin kuin muissa abrahamilaisissa uskonnoissa, hyveen ja moraalisen toiminnan katsotaan yleensä lähtevän yksilön sisältä ja tärkeänä pidetään toimijan moraalista intuitiota, eli omaatuntoa. Tärkeätä ei ole niinkään minkään kiveen kirjoitetun säännöstön noudattaminen, vaan ennemminkin intuitio hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Moraalinen arvottaja toimii siis tietyllä tapaa subjektiivisesti jonkinlaisen jumalallisen ohjauksen ja moraalisen intuition perusteella, koettaen löytää vapahdusta Jumalan armosta.
Toinen tärkeä lähtökohta on ihmisen turmeltuneisuuden tunnustaminen heti lähtökohtaisesti. Jokainen ihminen on täysin kykenemätön elämään synnitöntä elämää, jonka puitteissa tämän on pyydettävä säännöllisesti anteeksi omaa vajaavuuttaan ja turmeltuneisuuttaan. Vaikka ajatus tästä saattaa kuullostaa lohduttomalta, voidaan näkökulmasta riippuen asia nähdä toisinkin.
Jeesus Nasaretilainen vierasti todella voimakkaasti kaikenlaisia hurskastelijoita todeten, ettei yksikään heistä ole synnissä kylpeviä turmeltuneita yhtään sen parempia: "se joka itsensä ylentää, se alennetaan; kun taas se joka itsensä alentaa tulee ylennetyksi". Näin ollen ihmisyksilön tiedostaessaan oman vajaavaisuutensa, yrittämättä tätä keinotekoisesti peitellä tai kieltää, on pelastus mahdollinen myös mitä paatuneemmalle rikolliselle, murhaajasta raiskaajaan. Lohdullista on tunnustaa oma mitättömyytensä ja puutteellisuutensa, jolloin taivaan portit aukeavat armosta Jumalaan. Toinen ryöväreistä Jeesuksen vierellä ristiinnaulittuna Golgatan kukkuloilla sai vapahduksen, vaikka tämä oli yhteiskuntansa pohjasakkaa.
Juutalaisuus ja islam
Juutalaisuus ja islam puolestaan painottavat sääntöjen noudattamista ja yksilöiden ulkoisen toiminnan kaitsemista. Hyveellinen juutalainen on sellainen yksilö, joka noudattaa mahdollisimman kattavasti Toorassa 613:sta lueteltua mitsvaa, eli jumalallista käskyä. Juutalaisuus keskittyy täten siis yksilön toiminnan ulkoiseen tarkasteluun, sisäisen ajatusmaailman ollessa toissijainen. Jaottelu hyvän ja pahan välillä ei ole niin yksinkertaista, kuten kristillisyydessä vaan ennemminkin ne täydentävät jollain tapaa toisiaan, molempien ollessa luomistyön seurausta. Käsitys pelastumisesta on myös abstraktimpia ja epämääräisempiä.
Kuten juutalaisuus, myös islam nojaa oppinsa ulkoisen toiminnan ja erilaisen jumalallisen lainsäädännön noudattamiseen. Tärkeätä on almujen antaminen, korkokielto, paastoaminen ja säännöllinen rukoileminen. Islam ottaa vielä juutalaisuutta vahvemmin kantaa siihen millainen on hyvä yhteiskunta. Tästä esimerkkinä islamilainen sharialaki, jonka tulkinnasta vastaavat uskonoppineet. Laki tulee siis Jumalalta ja sen noudattaminen määrää yksilön hyveellisyyden.
Juutalaisuus ja islam ovat täten verrattaessa kristinuskoon hyvin erilaisia, vaikka ne ovat sinänsä hyvin läheistä sukua toisillensa. Varsinkin islamin kietoutuessa jo lähtökohtaisesti valtiovaltaan, on kyseessä enemmän kuin pelkkä uskonto siinä mielessä, että se antaa ymmärtää myöskin kuinka toimiva yhteiskunta järjestetään. Myöskin juutalaisuuden perusta on ensisijaisesti kieltoihin ja rajoituksiin pohjautuva, perustuen muun muassa jo edellä mainittuun 613 mitsvaan. Kuten Islam, se perustuu vahvaan jumalalliseen lakiin. Jos tarkastelemme vaikkapa Mooseksen lakitaulujen kymmentä käskyä, huomaamme, että likipitäen jokainen niistä liittyy jonkin asian kieltämiseen. Lähes jokainen käskyistä alkaakin englannin kielellä "Thou shall not...". Tämä erottaa sen kristillisestä sisäistä moraali-intuitiota painottavasta hyvetulkinnasta.
Kristinusko ei ota sen sijaan (ainakaan yhtä voimakkaasti) kantaa siihen miten yhteiskunnan tulisi järjestyä. Jeesus Nasaretilainen opetti, että "antakaa Caesarille, mikä Caesarille kuuluu, ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu". Näin ollen hän halusi erottaa uskonnollisen vallan maallisesta valtiovallasta. Myöskin puhuessaan itsestään juutalaisten kuninkaana, hän pyrki aina tekemään selväksi sen, ettei kyse ole maallisesta kuninkuudesta rikkauksine ja maallisine valtakuntine. Sen sijaan hän painotti olevansa uskonnollinen johtaja, joka tulisi vapahtamaan maailman.
Sosialismista
Palatkaamme taas hyveeseen. Islam ja juutalaisuus implisiittisesti ilmaisevat siis, että hyveellinen yhteiskunta saavutetaan siten, että ulkopuolinen valtiovalta tai muu voimaa käyttävä ja lakia valvova auktoriteetti kykenee tekemään kielloillansa ja rajoituksillansa ihmisistä hyveellisempiä. Etenkin islamilainen laki näkee muun muassa, että valtio kykenee tekemään ihmisestä paremman esimerkiksi kieltämällä tältä sian lihan syömisen. Juutalaisuus ja islam pohjautuvat näin ollen filosofiaan, jossa hyve ei ole lähtöisin yksilön intuitiosta tai sisäisestä taipumuksesta hyvään; tämä täytyy näiden mukaan tehdä hyväksi, tai hyveellisyyttä pitää muuten valvoa.
Edellä kuvattu ajatus siitä, että valvova valtiovalta (tai muu auktoriteetti) voi tehdä ihmisestä moraalisesti paremman, on sukua sosialismille. Keskitettyyn tulonjakoon ja rajoittamiseen perustuva yhteiskuntamalli lähtee myös liikkeelle tästä ajatuksesta. Sosialistisessa mallissa yläpuolella oleva (uskonnollisluontoinen) laki ja sen manifestointi valtion kautta nähdään keinona lisätä hyveellisyyttä yhteiskunnassa. Se jakaa siis epäkristillisen näkemyksen siitä, että hyveellisyys voi toteutua myös vaikka osapuoli ei toteuttaisi hyvettään omasta sydämestään ja vapaaehtoisesta vilpittömyydestään.
Kuitenkin kristillisperäinen ja humaani eettinen näkemys hyveestä lähtee ihmisen omasta intuitiosta ja siitä, mitä liikkuu hänen päänsä sisällä. Hyve on jotain sellaista, joka toteutuu vapaaehtoisuuden vallitessa. Jos pakotan väkivallalla henkilöä A luopumaan osasta omaisuuttaan ja antamaan tämän henkilölle B, tekeekö tällainen teko minusta hyveellisen? Onko tällainen teko hyveellinen? Sosialismin mielestä voi olla. Ihmisläheisestä länsimaisesta katsannasta tässä ei ole mitään hyveellistä. Sen sijaan, jos vapaaehtoisesti autan vaikkapa varattomia tuttuja tai muita läheisiäni omalla varallisuudellani heidän päästäkseen kalliiseen syöpähoitoon, on kyseessä oletusarvoisesti mitä hyveellisin ja pyyteettömin teko. Tällöin kyse on lähimmäisen rakkaudesta, eikä pakotetusta hyveellisyydessä, kuten sosialismissa.
Näin ollen kritisoitaessa liberaalia minimivaltiota, ilmaisee arvostelija implisiittisesti myös sen, että pakottaminen eli aloitteellinen väkivalta voi tehdä ihmisestä ja yhteiskunnasta moraalisesti paremman.
Kristillisessä katsantakannassa, toisin kuin muissa abrahamilaisissa uskonnoissa, hyveen ja moraalisen toiminnan katsotaan yleensä lähtevän yksilön sisältä ja tärkeänä pidetään toimijan moraalista intuitiota, eli omaatuntoa. Tärkeätä ei ole niinkään minkään kiveen kirjoitetun säännöstön noudattaminen, vaan ennemminkin intuitio hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Moraalinen arvottaja toimii siis tietyllä tapaa subjektiivisesti jonkinlaisen jumalallisen ohjauksen ja moraalisen intuition perusteella, koettaen löytää vapahdusta Jumalan armosta.
Toinen tärkeä lähtökohta on ihmisen turmeltuneisuuden tunnustaminen heti lähtökohtaisesti. Jokainen ihminen on täysin kykenemätön elämään synnitöntä elämää, jonka puitteissa tämän on pyydettävä säännöllisesti anteeksi omaa vajaavuuttaan ja turmeltuneisuuttaan. Vaikka ajatus tästä saattaa kuullostaa lohduttomalta, voidaan näkökulmasta riippuen asia nähdä toisinkin.
Jeesus Nasaretilainen vierasti todella voimakkaasti kaikenlaisia hurskastelijoita todeten, ettei yksikään heistä ole synnissä kylpeviä turmeltuneita yhtään sen parempia: "se joka itsensä ylentää, se alennetaan; kun taas se joka itsensä alentaa tulee ylennetyksi". Näin ollen ihmisyksilön tiedostaessaan oman vajaavaisuutensa, yrittämättä tätä keinotekoisesti peitellä tai kieltää, on pelastus mahdollinen myös mitä paatuneemmalle rikolliselle, murhaajasta raiskaajaan. Lohdullista on tunnustaa oma mitättömyytensä ja puutteellisuutensa, jolloin taivaan portit aukeavat armosta Jumalaan. Toinen ryöväreistä Jeesuksen vierellä ristiinnaulittuna Golgatan kukkuloilla sai vapahduksen, vaikka tämä oli yhteiskuntansa pohjasakkaa.
Juutalaisuus ja islam
Juutalaisuus ja islam puolestaan painottavat sääntöjen noudattamista ja yksilöiden ulkoisen toiminnan kaitsemista. Hyveellinen juutalainen on sellainen yksilö, joka noudattaa mahdollisimman kattavasti Toorassa 613:sta lueteltua mitsvaa, eli jumalallista käskyä. Juutalaisuus keskittyy täten siis yksilön toiminnan ulkoiseen tarkasteluun, sisäisen ajatusmaailman ollessa toissijainen. Jaottelu hyvän ja pahan välillä ei ole niin yksinkertaista, kuten kristillisyydessä vaan ennemminkin ne täydentävät jollain tapaa toisiaan, molempien ollessa luomistyön seurausta. Käsitys pelastumisesta on myös abstraktimpia ja epämääräisempiä.
Kuten juutalaisuus, myös islam nojaa oppinsa ulkoisen toiminnan ja erilaisen jumalallisen lainsäädännön noudattamiseen. Tärkeätä on almujen antaminen, korkokielto, paastoaminen ja säännöllinen rukoileminen. Islam ottaa vielä juutalaisuutta vahvemmin kantaa siihen millainen on hyvä yhteiskunta. Tästä esimerkkinä islamilainen sharialaki, jonka tulkinnasta vastaavat uskonoppineet. Laki tulee siis Jumalalta ja sen noudattaminen määrää yksilön hyveellisyyden.
Juutalaisuus ja islam ovat täten verrattaessa kristinuskoon hyvin erilaisia, vaikka ne ovat sinänsä hyvin läheistä sukua toisillensa. Varsinkin islamin kietoutuessa jo lähtökohtaisesti valtiovaltaan, on kyseessä enemmän kuin pelkkä uskonto siinä mielessä, että se antaa ymmärtää myöskin kuinka toimiva yhteiskunta järjestetään. Myöskin juutalaisuuden perusta on ensisijaisesti kieltoihin ja rajoituksiin pohjautuva, perustuen muun muassa jo edellä mainittuun 613 mitsvaan. Kuten Islam, se perustuu vahvaan jumalalliseen lakiin. Jos tarkastelemme vaikkapa Mooseksen lakitaulujen kymmentä käskyä, huomaamme, että likipitäen jokainen niistä liittyy jonkin asian kieltämiseen. Lähes jokainen käskyistä alkaakin englannin kielellä "Thou shall not...". Tämä erottaa sen kristillisestä sisäistä moraali-intuitiota painottavasta hyvetulkinnasta.
Kristinusko ei ota sen sijaan (ainakaan yhtä voimakkaasti) kantaa siihen miten yhteiskunnan tulisi järjestyä. Jeesus Nasaretilainen opetti, että "antakaa Caesarille, mikä Caesarille kuuluu, ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu". Näin ollen hän halusi erottaa uskonnollisen vallan maallisesta valtiovallasta. Myöskin puhuessaan itsestään juutalaisten kuninkaana, hän pyrki aina tekemään selväksi sen, ettei kyse ole maallisesta kuninkuudesta rikkauksine ja maallisine valtakuntine. Sen sijaan hän painotti olevansa uskonnollinen johtaja, joka tulisi vapahtamaan maailman.
Sosialismista
Palatkaamme taas hyveeseen. Islam ja juutalaisuus implisiittisesti ilmaisevat siis, että hyveellinen yhteiskunta saavutetaan siten, että ulkopuolinen valtiovalta tai muu voimaa käyttävä ja lakia valvova auktoriteetti kykenee tekemään kielloillansa ja rajoituksillansa ihmisistä hyveellisempiä. Etenkin islamilainen laki näkee muun muassa, että valtio kykenee tekemään ihmisestä paremman esimerkiksi kieltämällä tältä sian lihan syömisen. Juutalaisuus ja islam pohjautuvat näin ollen filosofiaan, jossa hyve ei ole lähtöisin yksilön intuitiosta tai sisäisestä taipumuksesta hyvään; tämä täytyy näiden mukaan tehdä hyväksi, tai hyveellisyyttä pitää muuten valvoa.
Edellä kuvattu ajatus siitä, että valvova valtiovalta (tai muu auktoriteetti) voi tehdä ihmisestä moraalisesti paremman, on sukua sosialismille. Keskitettyyn tulonjakoon ja rajoittamiseen perustuva yhteiskuntamalli lähtee myös liikkeelle tästä ajatuksesta. Sosialistisessa mallissa yläpuolella oleva (uskonnollisluontoinen) laki ja sen manifestointi valtion kautta nähdään keinona lisätä hyveellisyyttä yhteiskunnassa. Se jakaa siis epäkristillisen näkemyksen siitä, että hyveellisyys voi toteutua myös vaikka osapuoli ei toteuttaisi hyvettään omasta sydämestään ja vapaaehtoisesta vilpittömyydestään.
Kuitenkin kristillisperäinen ja humaani eettinen näkemys hyveestä lähtee ihmisen omasta intuitiosta ja siitä, mitä liikkuu hänen päänsä sisällä. Hyve on jotain sellaista, joka toteutuu vapaaehtoisuuden vallitessa. Jos pakotan väkivallalla henkilöä A luopumaan osasta omaisuuttaan ja antamaan tämän henkilölle B, tekeekö tällainen teko minusta hyveellisen? Onko tällainen teko hyveellinen? Sosialismin mielestä voi olla. Ihmisläheisestä länsimaisesta katsannasta tässä ei ole mitään hyveellistä. Sen sijaan, jos vapaaehtoisesti autan vaikkapa varattomia tuttuja tai muita läheisiäni omalla varallisuudellani heidän päästäkseen kalliiseen syöpähoitoon, on kyseessä oletusarvoisesti mitä hyveellisin ja pyyteettömin teko. Tällöin kyse on lähimmäisen rakkaudesta, eikä pakotetusta hyveellisyydessä, kuten sosialismissa.
Näin ollen kritisoitaessa liberaalia minimivaltiota, ilmaisee arvostelija implisiittisesti myös sen, että pakottaminen eli aloitteellinen väkivalta voi tehdä ihmisestä ja yhteiskunnasta moraalisesti paremman.
torstai 29. joulukuuta 2011
Luottamus - Pääomien pääoma
Sisältö:
1. Kirjoittajien esittely
2. Luottamus kokonaisuudessaan
3. Käsittelyys sosiaalinen ja luottamuksellinen pääoma
4. Pohdinta
5. Viitteet
6. Lähteet
2. Luottamus kokonaisuudessaan
3. Käsittelyys sosiaalinen ja luottamuksellinen pääoma
4. Pohdinta
5. Viitteet
6. Lähteet
1. Kirjoittajien esittely
Tampereen yliopiston johtamistieteiden laitoksella professorina toimiva Risto Harisalo on suomalaisten akateemikkojen keskuudessa yksi niistä harvoista pioneereista, jotka ovat perehtyneet klassiseen liberalismiin sekä markkinatalousteoreettiseen chicagolaiseen ja itävaltalaiseen koulukuntaan. [1] Tämä ymmärrys tulevaisuuden ennustamattomuutta, yhteiskunnallista spontaania järjestystä ja keskussuunnittelun haasteita kohtaan näkyy kaikessa hänen tuottamassa sisällössään. Harisalo kävi luennoimassa kuntapolitiikasta Töölön kirjastossa 1.9.2011 Hyvinvointivaltio 3.0 -seminaarissa, jota tämän artikkelin kirjoittajat olivat järjestämässä.
Toinen kirjan kirjoittajista on Harisalon edesmennyt ystävä, tunnetun Ensto Oy:n perustaja ja keksijä Ensio Miettinen. Miettinen toimi nuoresta asti yrittäjänä hankkien vuosikymmeniä kokemusta innovaatioiden kehittämisestä ja käytännön organisaatiojohtamisesta. [2] Hänellä oli myös teoreettista filosofista ymmärrystä, minkä ansiosta hän päätyi vanhoilla päivillään kirjoittamaan yhteiskunnallisia kirjoja. 80-vuotias Miettinen kuoli joulukuussa 2010 Luottamus-kirjan jäädessä hänen viimeiseksi akateemiseksi työkseen.
Kun kirjoittajina ovat suomalainen teollisuuden suurmies ja hallintotieteellinen markkinatalousteoreetikko, siihen on pakostikin kiteytynyt toisiaan täydentävää viisautta. Toinen tämän artikkelin kirjoittajista on lukenut aikaisemmin 4 muuta Harisalon kirjaa, joista kaksi on kirjoitettu yhdessä Ensio Miettisen kanssa. Heidän kirjoistaan tuttu helppolukuisuus, johdonmukaisuus ja asiakokonaisuuksien hierarkkisuus viimeisteen houkuttelivat valitsemaan Luottamuksen kirja-arvion kohteeksi.
2. Luottamus kokonaisuudessaan
Luottamuksen roolin näkeminen ratkaisevana taloudellisen ja yhteiskunnallisen toiminnan perustana ei ole aivan uusi, mutta kuitenkin verrattain harvinainen ajattelutapa johtamistieteissä. Johtamisen perusteita käsittelevissä kirjoissa käsitellään kanonisoituja johtamisen paradigmoja, joissa luottamusta ei kuitenkaan löydy omana kokonaisuutenaan. Uusimmista pääsykoekirjoinakin käytetyistä teoksista, ei löydy mm. ihmissuhdekoulukunnastakaan huolimatta luottamusta omana aiheenaan. Verrattaessa esimerkiksi organisaatiorakenteisiin luottamus on paljon moniuloitteisempi ilmiö. Eniten se liittyy inhimillisten resurssien johtamiseen, mutta kyseessä on joka tapauksessa myös muutosta, strategiaa ja yhteiskuntavastuuta määrittävä tekijä.
Harisalo ja Miettinen tutkivat luottamusta yksilön lähtökohdista peliteoreettisen ja mikrotaloustieteellisen lähestymistavan kautta kohti yhteisöllistä, organisaatioteoreettista ja kansantaloudellista analyysiä. He eivät kyseenalaista tai haasta kanonisoituja teorioita, vaan perustavat näkemyksensä yhdistellen niitä aivan uudella tavalla. Pikemminkin pyrkimyksenä on osoittaa, että luottamus on jotain paljon kokonaisvaltaisempaa, pääomien pääoma.
Tavanomaisesti eniten luottamuksen merkitystä käsittelevä liiketalouden ala on markkinointi. Luottamusta käsitellään siinä mm. yksilötasolta kumpuavaan markkinointihenkisyyteen ja jatkuvaan parantamisen haluun liittyen [3]. Markkinoinnin poikkitieteellisyyden ansiosta se on avoin sanalliseen logiikkaan perustuvalle talousajattelulle. Valtavirran kansantaloustieteellä, rahoituksella ja kirjanpidolla on taipumus perustua yksipuoliseen lähestymistapaan, matemaattiseen analyysiin. [4] Matemaattis-tekninen analyysi hautaakin helposti alleen liiketalouden luovuutta ja laadullisia ilmiöitä korostavan puolen, jota markkinointi ja johtaminen enimmäkseen ovat [5].
Nykyään markkinoinnista on kovaa vauhtia tulossa kokonaisvaltaisempi liikkeenjohdollinen liiketaloustieteen haara. Se käsitetään yhä useammin strategiseksi liikkeenjohtoajatteluksi [6]. Vastaavasti organisaatiojohtaminen ei enää käsitä pelkästään organisaation sisäisiä hallintorakenteita, vaan kaikkia mahdollisia sidosryhmiä yhteiskunnassa. Harisalo ja Miettinen onnistuvatkin pohtimaan luottamusta organisaatioiden ja koko yhteiskunnan kautta tuoden mukaansa elementtejä sekä sosiologiasta että jopa kansantaloustieteestäkin. Kirjan tieteellisenä pyrkimyksenä on edistää ymmärrystä luottamuksen pääomaluonteesta. Kyse ei ole vain numeroilla mitattavasta resurssista tai tuotannontekijästä, vaan toiminnan mahdollistajasta liiketaloudessa sekä koko yhteiskunnassa.
Harisalo ja Miettinen kutsuvat luottamuspääomaa ensimmäiseksi säännöksi, josta on johdettavissa neljä muuta pääoman muotoa. Nämä ovat taloudellinen pääoma, sosiaalinen pääoma, tiedollinen pääoma ja tulkinnallinen pääoma. Luottamuspääomalla väitetään olevan eräänlainen kerroinvaikutus muille pääomille. Tämä tarkoittaa, että luottamuksen lisääminen yhdellä kuvitteellisella yksiköllä vahvistaa muita pääomia jopa suuremmalla määrällä. Kyseessä on vipuvaikutus. Luottamuksen heikentyminen vastaavasti lamaannuttaa muiden pääomien tehokkaan hyödyntämisen.
Luottamuspääoman merkityksen ymmärtää parhaiten lähestymällä sitä ensin tulkinnallisen pääoman kannalta. Tulkinnallinen pääoma avartaa ajattelua ja auttaa näkemään asioiden syitä ja seurauksia uudessa valossa. (7) Avarakatseisuus on uutta luovassa taloudellisessa toiminnassa ensiarvoista. Taloutta ei ole ilman ihmistä. Avarakatseisuutta ja tulkinnallisuutta tarvitaan ennen kaikkea sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Parhaimmillaan vuorovaikutuksellisuus saa aikaan kannustimia yhteistyöhön sellaistenkin osapuolten välillä, joilla voi olla eriäviä henkilökohtaisia päämääriä.
Tulkinnallinen pääoma aktivoi tiedollisen pääoman. Sen potentiaali on tiedon hankkimisessa ja tuottamisessa. (8) Tiedollinen pääoma yhdistää tulkinnallisen pääoman ja analyyttisen ajattelun. Tämä yhdistelmä on pohja innovatiiviselle ajattelulle ja toiminnalle.
Sosiaalinen pääoma vahvistaa ihmisten yhteenkuuluvuutta ja määrittelee instituutioita. (9) Tämä perustuu osittain edellä mainittuun tiedolliseen pääomaan, kykyyn tulkita ja käsitellä erilaisia tilanteita ja käytäntöjä analyyttisesti. Tiedollisen pääoman avulla on mahdollista kehittää sosiaalista pääomaa, hyödyntää yhteisössä vaalivaa potentiaalia ja nähdä hyödyllisiä verkostoja.
Taloudellinen pääoma kanavoi aineellisia ja inhimillisiä resursseja yhteisiin päämääriin sekä kannustaa ottamaan riskejä. (10) Luottamus ja taloudellinen pääoma ovat täten yrittäjyyden elinehto. Yrittäjyys on epävarmaan tulevaisuuteen suuntautuneita valintoja. Ilman minkäänlaista luottamusta on ylipäätään mahdotonta ottaa riskejä edes lyhyellä aikavälillä. Taloudessa luottamus saa aikaan uskoa tulevaan. Tämä mahdollistaa kärsivälliset pitkän aikavälin suunnitelmat pelkän kvartaalitaloudellisen pikavoiton hakemisen sijaan.
Taloudessa luottamuksesta seuraa moraalitalous. Kun ihmiset hyväksyvät ne instituutiot, joista heidän hyvinvointinsa riippuu, syntyy työnjakoa. Pitkät tuotantoketjut ovat tästä hyvä esimerkki. Valmis lyijykynä ei ole päätynyt käyttäjänsä käteen suoran luottamuksen kautta aivan jokaista yksittäistä materiaalin tuottajaa ja tuotantoketjun jäsentä kohtaan. Tuotantoketjun osapuolet eivät tunne toisiaan suoraan. Kumin, grafiitin ja puun tuottajat luottavat taloudelliseen markkinaprosessiin ja spontaaniin järjestykseen.
Edellä tarkasteltu luottamuspääoman teoreettinen viitekehys muistuttaa hyvin paljon Tienarin ja Meriläisen suhteissa rakentuvaa näkökulmaa johtamiseen ja organisointiin. Tämän näkemyksen mukaan tieto on ihmisten välisissä suhteissa ja perusluonteeltaan laadullista. Tutkimuksen painopiste on tulkinnallisuutta vaativissa sosiaalisissa käytännöissä. Tälle näkökulmalle vastakkainen lähestymistapa on yksilökeskeinen näkökulma. Se painottaa tiedon yksilöllisyyttä ja objektiivisesti tutkittavien ilmiöiden tarkastelua. (11) Tämä näkökulma on hyödyllinen oletettaessa organisaation muotoutumisen olevan konstruktiivinen sosiaalinen prosessi.
Suhteissa rakentuva ja yksilökeskeinen tietoteoria ovat hyvin vanhoja tieteenfilosofisia kysymyksiä, joita ei suinkaan ole keksitty vasta viime vuosina. Toisin kuin Tienari ja Meriläinen, Harisalo ja Miettinen pyrkivät osoittamaan oman näkemyksensä tieteellisen perustan. Kirjassa on referoitu paljon erilaisia tieteellisiä keskusteluja, teorioita ja annettu uteliaammalle lukijalle kattavasti lähdeviitteitä. Tieteellisen perustan rakentaminen antaa lukijalle selkeän kuvan siitä, mikä on kirjoittajien rooli tieteellisessä keskustelussa, ja miten he tuovat siihen lisäarvoa. Tämän tieteellisen viitekehyksen tunnistaminen helpottaa luottamuspääoman ymmärtämistä.
Luottamuspääomalle olennainen tulkinnallinen pääoma nojaa subjektivismiin ja eksistentialismiin. Eksistentialismi korostaa ihmisen vastuuta itsensä kehittämisestä myös niissäkin tilanteissa, joissa ihmiset toimivat yhdessä. (12) Subjektivismin perusoletus on, että viime kädessä ainoa asioita arvottava toimija on yksilö. (13) Subjektivismi on erityisen selitysvoimainen teoria varsinkin taloustieteessä, jossa marginalismin vallankumous 1800-luvun lopulla kumosi Adam Smithin klassisen hintateorian ja Marxin työnarvoteoriat. (14) Tunnetun marginalistin Eugen von Böhm-Bawerkin oppilas Ludwig von Mises kehitti subjektivismin pohjalta oman prakseologiaksi kutsutun valintateoriansa. (15)
Harisalo ja Miettinen hakevat selitysvoimaa subjektivismin ja prakseologian tieteenfilosofiasta ja taloustieteestä. Ei ole olemassa yksilön tietoisuuden ulkopuolista subjektia. Täten ihmisten sosiaalisessa elämässä on hyvin rajallisesti objektiivisia tosiasioita. Kaikki taloudellinen toiminta, hinnat ja investoinnit ovat ihmisen subjektiivisten valintojen tuotetta. Tästä seuraa, että yhteiskunnassa on mahdotonta tietää, mitä kehitys tuo tullessaan. Tällainen ihmisen tietämättömyys on korjaamatonta. (16) Samalla tarve tulkinnalliselle, sosiaaliselle ja edelleen taloudelliselle pääomalle on loputon.
Harisalo ja Miettinen murskaavat näkemyksen, jonka mukaan organisoinnin täytyisi olisi hierarkkista ja yksiselitteistä päätöksentekoa siitä, miten organisaatiota kehitetään. Heidän näkemyksensä mukaan luottamuspääoman kannalta on olennaista saada ihmiset osallistumaan ja ottamaan vastuuta. Tämä auttaa kohtaamaan ja hallitsemaan muutoksia sekä etsimään mahdollisuuksia kaikilla organisaation tasoilla. (17) Monet uudet johtamisopit jakavat saman johtopäätöksen. Johtamistieteissä suositaan enemmän säännönmukaisuuksien tai toimivien käytäntöjen etsimistä kokeellisesta aineistosta, mm. yrityksiä vertailemalla. Harisalo ja Miettinen ovat osoittaneet sen olevan johdettavissa tieteenfilosofialla.
3. Käsittelyssä sosiaalinen ja luottamuksellinen pääoma
Harisalo ja Miettinen pohtivat teoksessaan luottamuksen roolia ja sen aikaan saamia etuja. Yksittäisen organisaation ja koko yhteiskunnan toiminnan edellytyksenä nähdään luottamuspääomaksi nimetty ilmiö. Luottamuspääoma synnyttää otollisen ympäristön ns. sosiaalisen pääoman karttumiselle. Sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan tässä tapauksessa instituutioita, eli pelisääntöjä, käytäntöjä ja sosiaalisia periaatteita, joiden noudattaminen organisaatiossa on toiminnan kannalta elintärkeää. Harisalo ja Miettinen pohtivat jopa sitä, onko itse luottamuspääoma jopa täysin sama asia kuin sosiaalinen pääoma. Akateemisessa maailmassa jaottelusta ei ole yksimielisyyttä. Sosiaalista pääomaa päädytään kuitenkin kirjassa käsittelemään luottamuspääoman alalajina.
Miten sosiaalinen pääoma ilmenee? Luottamuksesta nouseva sosiaalinen pääoma tarkoittaa Harisalon ja Miettisen mukaan sitä, että yksilöt kykenevät nojaamaan yhteisiin instituutioihin ilman oletusarvoista hyväksikäytetyksi ja petetyksi tulemista. Sosiaalisella pääomalla on neljä ulottuvuutta: instituutiot, säännöt, kulttuuri ja yhteisöllisyys. Luottamus nähdään näiden toiminnan mahdollistajana. Se on erityisluontoinen voima, joka saa ihmiset pitäytymään peliteoreettisessa tilanteessa, jossa nash-tasapaino suosii petkuttamisen sijaan yhteistyötä. Luottamus ja siitä seuraava sosiaalinen pääoma nähdään prosessina, jossa ihmiset hyväksyvät yleisesti erilaisuutta.
Yhteiset moraaliset instituutiot nähdään sosiaalisen järjestäytymisen perusteena. Tämän jälkeen tiiviimmän ja synergisemmän vuorovaikutuksen mahdollistavan sosiaalisen pääoman karttuminen vaatii syvempää luottamusta. Sen syntyminen voidaan kuvata prosessina. Harisalo ja Miettinen käyttävät esimerkkinä ajatuskoetta, joka perustuu kuuluisaan peliteoreettiseen vangin dilemmaan. Testiin valitaan kaksi ihmistä, jotka saavat mahdollisuuden tienata rahaa. He voivat valita vaihtoehdoista joko yhteistyön tai petkuttamisen. Molempien valitessa yhteistyön kumpikin tienaa 20 dollaria (2 x 20 = 40). Toisen petkuttaessa toinen jää tyhjin käsin petkuttajan voittaessa 30 dollaria. Sen sijaan molempien petkuttaessa kumpikaan ei voita mitään. Syntyy nelikenttä, joka oletusarvoisesti suosii petkuttajaa. Ns. Nash-tasapaino sijaitsee nelikentän lohkossa, jossa molemmat valitsevat sinänsä “rationaalisesti” pettämisen. Tällöin kumpikaan ei voita koskaan mitään.
Tulokset osoittavat, että koehenkilöt pyrkivät aina valitsemaan petkuttamisen, mikäli he eivät ennalta tunne toisiaan. Tällöin kokonaisetu häviää molempien yksilöiden voitontavoittelun kustannuksella. Kuitenkin kun samojen kokelaiden kesken koetta toistetaan useamman kerran, huomataan, että myös molemminpuolisen yhteistyön valitseminen yleistyy huomattavasti. Toisin sanoen peliä toistettaessa useaan kertaan koehenkilöiden keskeinen luottamus alkaa hiljalleen muotoutua. Yhteiset kokemukset opettavat osapuolia luottamaan toisiinsa, koska yhteistyö tarjoaa molemmille mahdollisuuden hyötyä enemmän. Tämä on merkittävää, sillä puhtaasti taloustieteellinen peliteoreettinen optimitila suosisi petkuttamista. Silti ihmiset eivät koe sen hyödyttävän heitä itseään pitkällä aikavälillä. (18) Luottamus auttaa ihmisiä siirtymään matalammasta rationaalisesta tasapainotilasta korkeampaan.
Muista eläinlajeista poiketen ihmisellä on tietoinen käsitys tulevaisuudesta. Ihmisyhteisössä tästä seuraa käsitys siitä, miten luottamukseen perustuvat sosiaalisen pääoman instituutiot hyödyttävät heitäkin pitkällä aikavälillä. Luottamuksen pohjalta syntyy edellytykset hedelmälliseen vuorovaikutukseen yhteisöjen ja sidosryhmien verkostoissa. Sosiaalinen pääoman tehtävä on tässä mielessä toimia ympäristönä luottamuksellisen vuorovaikutuksen esiintymiselle. Toisaalta riippumattomuus ja vähäiset sidokset voivat johtaa myös syntyneen luottamuksen hyväksikäyttöön.
Sosiaalisen pääoma ja luottamuksen periaate osoittavat, että hyvin toimiva organisaatio tai kokonainen yhteiskunta ei voi perustua mekaaniseen rationaalisuuteen. Yhteiskunta vaatii toimiakseen luottamuksen kaltaisen institutionaalisen ja säännöt määrittelevän perustan. Toimiessaan luotettavasti yhteiskunnan synergiaedut lisääntyvät, minkä seurauksena yhtenäinen organisaatio on kirjaimellisesti enemmän kuin pelkkä osiensa summa.
Mielenkiintoista Miettisen ja Harisalon kirjassa on se, että siinä esiintyy monia yhtäläisyyksiä talousnobelisti Friedrich von Hayekin spontaanin järjestyksen teorian kanssa. Luottamuksen lähdekirjallisuuslistasta löytyi Hayekin Kohtalokas ylimieli (1988). Siinä Hayek painotti, että yhteiskunnan moraaliset instituutiot ja koko kulttuurievoluutio ovat pikemminkin tradition, sattuman, kokeilun ja jatkuvan parantamisen tulosta kuin jatkumoa älykkäälle yhteiskuntasuunnittelulle. Hayekin mukaan vakiinnutetut instituutiot operoivat yksittäisen ihmisen rationaalisuuden yläpuolella. Instituutiot muodostuvat konstruktiivisesti sen pohjalta, mistä on hyötyä niitä noudattavalle yhteisölle. Kulttuuri ja traditio välittävät siis kulttuurillisen sosiaalisen pääoman eteenpäin seuraaville polville. Näiden sisällä pitämät instituutiot puolestaan kehittyvät evolutiivisesti aikojen saatossa ilman yksiselitteistä päämäärää tai rationaalista oikeutusta. Vain sillä on merkitystä, miten instituutiota noudattava yhteisö menestyy. (19)
Harisalo ja Miettinen asettavat organisaatioiden ja yhteiskunnan järjestäytymisen edellytykseksi instituutioiden sijaan luottamuksen. Kaikki sosiaaliseen pääomaan verrattavat instituutiot ovat heidän mukaansa seurausta luottamuksesta. Teoriassa on siten paljon yhteistä Hayekin evolutiivisen mallin kanssa, mutta luottamuksen ja instituutioiden syntysuhde on käänteinen. Toisaalta kyseessä voidaan ajatella olevan vain jokseenkin epäolennainen muna vai kana -tyyppinen kysymys.
Harisalo ja Miettinen esittävät myös erittäin mielenkiintoisen havainnon liittyen Pohjois- ja Etelä-Italiaan. Yhteisöllisyyttä sosiaalisen pääoman ilmentymänä voi olla esimerkin mukaisesti kahta eri tyyppiä. Sisäänpäin kääntynyt yhteisöllisyys muodostaa tiukkoja ryhmäsidoksia pienien yhteisöjen kesken, kun taas ulospäin suuntautuva yhteisöllisyys toimii hedelmällisen vuorovaikutuksen mahdollistajana myös muiden kuin pienen luottoryhmän kesken. Luottamuksessa siteerataan Edward Banfieldiä, joka toteaa kirjassaan The Moral Basis of a Backward Society, että sosiaalisella pääomaalla on hyvin merkittävä rooli yhteiskunnallisen koheesion ja taloudellisen toiminnan välillä. Tästä syystä Pohjois-Italia menestyy taloudellisesti Etelää paremmin. Pohjoinen on tunnettu massiivisesta teollisuudestaan, kun taas Etelä Mafiasta, korruptiosta sekä köyhyydestään. (20)
Onkin huomion arvoista, että ulkopuolisiin instituutioihin luottaminen ja tämän turvaama sosiaalinen pääoma voivat konkretisoitua näinkin selkeästi. Pohjoisen väestö luottaaa vallitseviin moraalisääntöihin, normeihin ja muihin sosiaalisen pääoman tuotteisiin. Sen sijaan Etelä ei luota näihin samassa määrin, vaan yhteisöt muodostuvat erittäin perhelähtöisesti. Skeptinen suhtautuminen viranomaisvaltaan ja lähiyhteisön ulkopuolisiin tahoihin on tyypillistä. Francis Fukuyama päätyy samoihin johtopäätöksiin kirjassaan Trust: The Social Virtue & The Creation of Prosperity. Vapaaehtoiseen vuorovaikutukseen pohjautuvan kansalaisyhteiskunnan keskeisimpänä menestystekijänä voidaan nähdä juuri korkea sosiaalinen pääoma. (21)
Yksi sosiaalisen pääoman tärkeimmistä puolista on verkostoituminen. Niin sanottu työnjako perustuu siihen, ettei jokaisen työntekijän tarvitse hallita organisaationsa jokaista toimea, vaan ihmiset jakavat vastuutaan asioista toimien eniten niiden askareiden parissa, jotka nämä taitavat parhaiten. Työnjakoa helpottava verkostoituminen vaatii myös sosiaalista pääomaa. Yksilöt tarvitsevat usein juoksevissa tilanteissa toistensa apua. Alhainen sosiaalinen pääoma organisaatiossa puolestaan johtaa siihen, että yksilöt eivät ole halukkaita joustamaan ja auttamaan muita työntekijöitä heidän tonteillaan.
Organisaatioiden kehittämisessä ja operatiivisessa toiminnassa tarvitaan mahdollistavaa ja kannustavaa ilmapiiriä tiedon sekä ideoiden keräämiseksi, asioiden hoitamiseksi ja uuden luomiseksi. Tämä ei ole mahdollista ilman luottamuspääomaa. Esimerkiksi organisaatiota kehitettäessä täytyy löytyä yhteinen tahtotila ja motiivit kehitykselle. Hedelmällinen vuorovaikutus ei pääse oikeuksiinsa mikäli sosiaalisen pääoman aste on alhainen. Vaarana on ihmisten poteroituminen omiin oloihinsa, jolloin kitkattomuus ja oma-aloitteisuus eivät saa aikaan synergiaa. Ilman luottamusta tai yksimielisyyttä siitä, että organisaatiota halutaan kehittää, synergiaetujen menetyksen lisäksi luottamuksen vipuvaikutus syö kaiken, myös taloudellisen pääoman tehokkuutta.
Verkostoituminen yhteisössä luo myös halua sopia asioista sekä kykyä joustaa ja tehdä kompromisseja. Hedelmällinen organisaatio perustuu korkeaan itsetuntoon, eli sellaiseen sosiaaliseen pääomaan, jossa kriittisiäkään arvioita ei koeta loukkauksena, vaan arvokkaina kehitysehdotuksina. Kehitystarpeiden tiedostaminen ja niihin puuttuminen perustuvat organisaation jäsenten yksimielisyyteen siitä, että jokainen haluaa puhaltaa yhteen hiileen. Tällaisessa organisaatiossa jäsenten arvot yleensä lähenevät toisiaan, sillä näkemykset kehittymisestä ovat yhteisiä.
4. Pohdintaa
Luottamus - pääomien pääoma on organisaatioista, yhteiskunnasta ja ylipäätään ihmisen toiminnasta kiinnostuneille suositeltava kirja. Se tarjoaa vaihtoehtoisen evolutiivisen näkökulman tarkastella organisaatioita, yhteisöjä ja kokonaista yhteiskuntaa. Yhteiskuntamme tai sen organisaatioiden menestys ei niinkään ole seurausta siitä, että pieni joukko huippurationaalisia ja tietoisia koordinaattoreita kohdistaisi resurssit oikein. Kyse on ihmisten halusta kokeilla erilaisia keinoja päämääriensä saavuttamiseksi tulevaisuuteen liittyvän epävarmuustekijän vallitessa. Tässä tarvitaan luottamusta, jonka täytyy antaa syntyä vapaasti. Sitä ei ole mahdollista suunnitella ja käskeä sellaisenaan ylhäältä käsin. Varsinkin Suomessa tämä ajattelu auttaa ideatasolla kesken jäänyttä siirtymää suunnitteluvaltiosta ja jäykän hierarkkisista organisaatioista joustavammaksi ja markkinatajuisemmaksi yhteiskunnaksi.
Monet johtamista ja organisaatioita käsittelevät kirjat, jopa perusteokset lähtevät kovaa vauhtia suoraan asian ytimeen. Johtamistieteen taustalla olevia tieteellisiä keskusteluja ihmiskuvasta ja yhteiskuntatieteiden metodologiasta ehditään harvoin käsittelemään. Erityisesti johtamisen saralla Harisalon ja Miettisen kirja avartaakin sopivasti poikkitieteellistä ymmärrystä. Johtamisen opiskelijalle kirjaa voisikin suositella aivan erikseen tieteelliseksi kehyslukemistoksi.
Kirja painottuu enimmäkseen tieteellisiin teorioihin pyrkien myös osoittamaan niiden roolin johtamisoppien perustana. Kirjasta jää vaikutelma, ettei johtamisessa voi olla kyse pelkästään kvantitatiivisesta markkina- ja tuotanto analyysistä, vaan psykologiasta ja ihmisen toiminnan kategorioiden, päämäärien ja keinojen sekä näiden alalajien tiedostamisesta. Kirjassa on jouduttu laajan kokonaisuuden takia käsittelemään monimutkaisiakin kokonaisuuksia hyvin tiiviisti. Kattavat viitteet tarjoavat kuitenkin omatoimisille akateemikoille vinkkejä tarkempaa perehtymistä varten.
Liiketaloudellisessa mielessä Harisalon ja Miettisen näkemykset eivät tarjoile valmiita käytännön ratkaisuja. Kirja ei muutenkaan perustu empiirisiin case-analyyseihin. Soveltaminen on jätetty lukijalle. Kirja antaakin enemmän akateemiselle johtamis- ja organisointikonsultille kuin käytännönläheiselle, vähemmän tieteelliselle johtajalle. Tämä ei tarkoita, etteikö kirjan näkemyksistä voisi olla hyötyä myös käytännön johtamistyön tekijöille. Eniten siitä saisi kuitenkin irti akataamisen konsultin jalostamina ideoina.
5. Viitteet
Tampereen yliopiston johtamistieteiden laitoksella professorina toimiva Risto Harisalo on suomalaisten akateemikkojen keskuudessa yksi niistä harvoista pioneereista, jotka ovat perehtyneet klassiseen liberalismiin sekä markkinatalousteoreettiseen chicagolaiseen ja itävaltalaiseen koulukuntaan. [1] Tämä ymmärrys tulevaisuuden ennustamattomuutta, yhteiskunnallista spontaania järjestystä ja keskussuunnittelun haasteita kohtaan näkyy kaikessa hänen tuottamassa sisällössään. Harisalo kävi luennoimassa kuntapolitiikasta Töölön kirjastossa 1.9.2011 Hyvinvointivaltio 3.0 -seminaarissa, jota tämän artikkelin kirjoittajat olivat järjestämässä.
Toinen kirjan kirjoittajista on Harisalon edesmennyt ystävä, tunnetun Ensto Oy:n perustaja ja keksijä Ensio Miettinen. Miettinen toimi nuoresta asti yrittäjänä hankkien vuosikymmeniä kokemusta innovaatioiden kehittämisestä ja käytännön organisaatiojohtamisesta. [2] Hänellä oli myös teoreettista filosofista ymmärrystä, minkä ansiosta hän päätyi vanhoilla päivillään kirjoittamaan yhteiskunnallisia kirjoja. 80-vuotias Miettinen kuoli joulukuussa 2010 Luottamus-kirjan jäädessä hänen viimeiseksi akateemiseksi työkseen.
Kun kirjoittajina ovat suomalainen teollisuuden suurmies ja hallintotieteellinen markkinatalousteoreetikko, siihen on pakostikin kiteytynyt toisiaan täydentävää viisautta. Toinen tämän artikkelin kirjoittajista on lukenut aikaisemmin 4 muuta Harisalon kirjaa, joista kaksi on kirjoitettu yhdessä Ensio Miettisen kanssa. Heidän kirjoistaan tuttu helppolukuisuus, johdonmukaisuus ja asiakokonaisuuksien hierarkkisuus viimeisteen houkuttelivat valitsemaan Luottamuksen kirja-arvion kohteeksi.
2. Luottamus kokonaisuudessaan
Luottamuksen roolin näkeminen ratkaisevana taloudellisen ja yhteiskunnallisen toiminnan perustana ei ole aivan uusi, mutta kuitenkin verrattain harvinainen ajattelutapa johtamistieteissä. Johtamisen perusteita käsittelevissä kirjoissa käsitellään kanonisoituja johtamisen paradigmoja, joissa luottamusta ei kuitenkaan löydy omana kokonaisuutenaan. Uusimmista pääsykoekirjoinakin käytetyistä teoksista, ei löydy mm. ihmissuhdekoulukunnastakaan huolimatta luottamusta omana aiheenaan. Verrattaessa esimerkiksi organisaatiorakenteisiin luottamus on paljon moniuloitteisempi ilmiö. Eniten se liittyy inhimillisten resurssien johtamiseen, mutta kyseessä on joka tapauksessa myös muutosta, strategiaa ja yhteiskuntavastuuta määrittävä tekijä.
Harisalo ja Miettinen tutkivat luottamusta yksilön lähtökohdista peliteoreettisen ja mikrotaloustieteellisen lähestymistavan kautta kohti yhteisöllistä, organisaatioteoreettista ja kansantaloudellista analyysiä. He eivät kyseenalaista tai haasta kanonisoituja teorioita, vaan perustavat näkemyksensä yhdistellen niitä aivan uudella tavalla. Pikemminkin pyrkimyksenä on osoittaa, että luottamus on jotain paljon kokonaisvaltaisempaa, pääomien pääoma.
Tavanomaisesti eniten luottamuksen merkitystä käsittelevä liiketalouden ala on markkinointi. Luottamusta käsitellään siinä mm. yksilötasolta kumpuavaan markkinointihenkisyyteen ja jatkuvaan parantamisen haluun liittyen [3]. Markkinoinnin poikkitieteellisyyden ansiosta se on avoin sanalliseen logiikkaan perustuvalle talousajattelulle. Valtavirran kansantaloustieteellä, rahoituksella ja kirjanpidolla on taipumus perustua yksipuoliseen lähestymistapaan, matemaattiseen analyysiin. [4] Matemaattis-tekninen analyysi hautaakin helposti alleen liiketalouden luovuutta ja laadullisia ilmiöitä korostavan puolen, jota markkinointi ja johtaminen enimmäkseen ovat [5].
Nykyään markkinoinnista on kovaa vauhtia tulossa kokonaisvaltaisempi liikkeenjohdollinen liiketaloustieteen haara. Se käsitetään yhä useammin strategiseksi liikkeenjohtoajatteluksi [6]. Vastaavasti organisaatiojohtaminen ei enää käsitä pelkästään organisaation sisäisiä hallintorakenteita, vaan kaikkia mahdollisia sidosryhmiä yhteiskunnassa. Harisalo ja Miettinen onnistuvatkin pohtimaan luottamusta organisaatioiden ja koko yhteiskunnan kautta tuoden mukaansa elementtejä sekä sosiologiasta että jopa kansantaloustieteestäkin. Kirjan tieteellisenä pyrkimyksenä on edistää ymmärrystä luottamuksen pääomaluonteesta. Kyse ei ole vain numeroilla mitattavasta resurssista tai tuotannontekijästä, vaan toiminnan mahdollistajasta liiketaloudessa sekä koko yhteiskunnassa.
Harisalo ja Miettinen kutsuvat luottamuspääomaa ensimmäiseksi säännöksi, josta on johdettavissa neljä muuta pääoman muotoa. Nämä ovat taloudellinen pääoma, sosiaalinen pääoma, tiedollinen pääoma ja tulkinnallinen pääoma. Luottamuspääomalla väitetään olevan eräänlainen kerroinvaikutus muille pääomille. Tämä tarkoittaa, että luottamuksen lisääminen yhdellä kuvitteellisella yksiköllä vahvistaa muita pääomia jopa suuremmalla määrällä. Kyseessä on vipuvaikutus. Luottamuksen heikentyminen vastaavasti lamaannuttaa muiden pääomien tehokkaan hyödyntämisen.
Luottamuspääoman merkityksen ymmärtää parhaiten lähestymällä sitä ensin tulkinnallisen pääoman kannalta. Tulkinnallinen pääoma avartaa ajattelua ja auttaa näkemään asioiden syitä ja seurauksia uudessa valossa. (7) Avarakatseisuus on uutta luovassa taloudellisessa toiminnassa ensiarvoista. Taloutta ei ole ilman ihmistä. Avarakatseisuutta ja tulkinnallisuutta tarvitaan ennen kaikkea sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Parhaimmillaan vuorovaikutuksellisuus saa aikaan kannustimia yhteistyöhön sellaistenkin osapuolten välillä, joilla voi olla eriäviä henkilökohtaisia päämääriä.
Tulkinnallinen pääoma aktivoi tiedollisen pääoman. Sen potentiaali on tiedon hankkimisessa ja tuottamisessa. (8) Tiedollinen pääoma yhdistää tulkinnallisen pääoman ja analyyttisen ajattelun. Tämä yhdistelmä on pohja innovatiiviselle ajattelulle ja toiminnalle.
Sosiaalinen pääoma vahvistaa ihmisten yhteenkuuluvuutta ja määrittelee instituutioita. (9) Tämä perustuu osittain edellä mainittuun tiedolliseen pääomaan, kykyyn tulkita ja käsitellä erilaisia tilanteita ja käytäntöjä analyyttisesti. Tiedollisen pääoman avulla on mahdollista kehittää sosiaalista pääomaa, hyödyntää yhteisössä vaalivaa potentiaalia ja nähdä hyödyllisiä verkostoja.
Taloudellinen pääoma kanavoi aineellisia ja inhimillisiä resursseja yhteisiin päämääriin sekä kannustaa ottamaan riskejä. (10) Luottamus ja taloudellinen pääoma ovat täten yrittäjyyden elinehto. Yrittäjyys on epävarmaan tulevaisuuteen suuntautuneita valintoja. Ilman minkäänlaista luottamusta on ylipäätään mahdotonta ottaa riskejä edes lyhyellä aikavälillä. Taloudessa luottamus saa aikaan uskoa tulevaan. Tämä mahdollistaa kärsivälliset pitkän aikavälin suunnitelmat pelkän kvartaalitaloudellisen pikavoiton hakemisen sijaan.
Taloudessa luottamuksesta seuraa moraalitalous. Kun ihmiset hyväksyvät ne instituutiot, joista heidän hyvinvointinsa riippuu, syntyy työnjakoa. Pitkät tuotantoketjut ovat tästä hyvä esimerkki. Valmis lyijykynä ei ole päätynyt käyttäjänsä käteen suoran luottamuksen kautta aivan jokaista yksittäistä materiaalin tuottajaa ja tuotantoketjun jäsentä kohtaan. Tuotantoketjun osapuolet eivät tunne toisiaan suoraan. Kumin, grafiitin ja puun tuottajat luottavat taloudelliseen markkinaprosessiin ja spontaaniin järjestykseen.
Edellä tarkasteltu luottamuspääoman teoreettinen viitekehys muistuttaa hyvin paljon Tienarin ja Meriläisen suhteissa rakentuvaa näkökulmaa johtamiseen ja organisointiin. Tämän näkemyksen mukaan tieto on ihmisten välisissä suhteissa ja perusluonteeltaan laadullista. Tutkimuksen painopiste on tulkinnallisuutta vaativissa sosiaalisissa käytännöissä. Tälle näkökulmalle vastakkainen lähestymistapa on yksilökeskeinen näkökulma. Se painottaa tiedon yksilöllisyyttä ja objektiivisesti tutkittavien ilmiöiden tarkastelua. (11) Tämä näkökulma on hyödyllinen oletettaessa organisaation muotoutumisen olevan konstruktiivinen sosiaalinen prosessi.
Suhteissa rakentuva ja yksilökeskeinen tietoteoria ovat hyvin vanhoja tieteenfilosofisia kysymyksiä, joita ei suinkaan ole keksitty vasta viime vuosina. Toisin kuin Tienari ja Meriläinen, Harisalo ja Miettinen pyrkivät osoittamaan oman näkemyksensä tieteellisen perustan. Kirjassa on referoitu paljon erilaisia tieteellisiä keskusteluja, teorioita ja annettu uteliaammalle lukijalle kattavasti lähdeviitteitä. Tieteellisen perustan rakentaminen antaa lukijalle selkeän kuvan siitä, mikä on kirjoittajien rooli tieteellisessä keskustelussa, ja miten he tuovat siihen lisäarvoa. Tämän tieteellisen viitekehyksen tunnistaminen helpottaa luottamuspääoman ymmärtämistä.
Luottamuspääomalle olennainen tulkinnallinen pääoma nojaa subjektivismiin ja eksistentialismiin. Eksistentialismi korostaa ihmisen vastuuta itsensä kehittämisestä myös niissäkin tilanteissa, joissa ihmiset toimivat yhdessä. (12) Subjektivismin perusoletus on, että viime kädessä ainoa asioita arvottava toimija on yksilö. (13) Subjektivismi on erityisen selitysvoimainen teoria varsinkin taloustieteessä, jossa marginalismin vallankumous 1800-luvun lopulla kumosi Adam Smithin klassisen hintateorian ja Marxin työnarvoteoriat. (14) Tunnetun marginalistin Eugen von Böhm-Bawerkin oppilas Ludwig von Mises kehitti subjektivismin pohjalta oman prakseologiaksi kutsutun valintateoriansa. (15)
Harisalo ja Miettinen hakevat selitysvoimaa subjektivismin ja prakseologian tieteenfilosofiasta ja taloustieteestä. Ei ole olemassa yksilön tietoisuuden ulkopuolista subjektia. Täten ihmisten sosiaalisessa elämässä on hyvin rajallisesti objektiivisia tosiasioita. Kaikki taloudellinen toiminta, hinnat ja investoinnit ovat ihmisen subjektiivisten valintojen tuotetta. Tästä seuraa, että yhteiskunnassa on mahdotonta tietää, mitä kehitys tuo tullessaan. Tällainen ihmisen tietämättömyys on korjaamatonta. (16) Samalla tarve tulkinnalliselle, sosiaaliselle ja edelleen taloudelliselle pääomalle on loputon.
Harisalo ja Miettinen murskaavat näkemyksen, jonka mukaan organisoinnin täytyisi olisi hierarkkista ja yksiselitteistä päätöksentekoa siitä, miten organisaatiota kehitetään. Heidän näkemyksensä mukaan luottamuspääoman kannalta on olennaista saada ihmiset osallistumaan ja ottamaan vastuuta. Tämä auttaa kohtaamaan ja hallitsemaan muutoksia sekä etsimään mahdollisuuksia kaikilla organisaation tasoilla. (17) Monet uudet johtamisopit jakavat saman johtopäätöksen. Johtamistieteissä suositaan enemmän säännönmukaisuuksien tai toimivien käytäntöjen etsimistä kokeellisesta aineistosta, mm. yrityksiä vertailemalla. Harisalo ja Miettinen ovat osoittaneet sen olevan johdettavissa tieteenfilosofialla.
3. Käsittelyssä sosiaalinen ja luottamuksellinen pääoma
Harisalo ja Miettinen pohtivat teoksessaan luottamuksen roolia ja sen aikaan saamia etuja. Yksittäisen organisaation ja koko yhteiskunnan toiminnan edellytyksenä nähdään luottamuspääomaksi nimetty ilmiö. Luottamuspääoma synnyttää otollisen ympäristön ns. sosiaalisen pääoman karttumiselle. Sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan tässä tapauksessa instituutioita, eli pelisääntöjä, käytäntöjä ja sosiaalisia periaatteita, joiden noudattaminen organisaatiossa on toiminnan kannalta elintärkeää. Harisalo ja Miettinen pohtivat jopa sitä, onko itse luottamuspääoma jopa täysin sama asia kuin sosiaalinen pääoma. Akateemisessa maailmassa jaottelusta ei ole yksimielisyyttä. Sosiaalista pääomaa päädytään kuitenkin kirjassa käsittelemään luottamuspääoman alalajina.
Miten sosiaalinen pääoma ilmenee? Luottamuksesta nouseva sosiaalinen pääoma tarkoittaa Harisalon ja Miettisen mukaan sitä, että yksilöt kykenevät nojaamaan yhteisiin instituutioihin ilman oletusarvoista hyväksikäytetyksi ja petetyksi tulemista. Sosiaalisella pääomalla on neljä ulottuvuutta: instituutiot, säännöt, kulttuuri ja yhteisöllisyys. Luottamus nähdään näiden toiminnan mahdollistajana. Se on erityisluontoinen voima, joka saa ihmiset pitäytymään peliteoreettisessa tilanteessa, jossa nash-tasapaino suosii petkuttamisen sijaan yhteistyötä. Luottamus ja siitä seuraava sosiaalinen pääoma nähdään prosessina, jossa ihmiset hyväksyvät yleisesti erilaisuutta.
Yhteiset moraaliset instituutiot nähdään sosiaalisen järjestäytymisen perusteena. Tämän jälkeen tiiviimmän ja synergisemmän vuorovaikutuksen mahdollistavan sosiaalisen pääoman karttuminen vaatii syvempää luottamusta. Sen syntyminen voidaan kuvata prosessina. Harisalo ja Miettinen käyttävät esimerkkinä ajatuskoetta, joka perustuu kuuluisaan peliteoreettiseen vangin dilemmaan. Testiin valitaan kaksi ihmistä, jotka saavat mahdollisuuden tienata rahaa. He voivat valita vaihtoehdoista joko yhteistyön tai petkuttamisen. Molempien valitessa yhteistyön kumpikin tienaa 20 dollaria (2 x 20 = 40). Toisen petkuttaessa toinen jää tyhjin käsin petkuttajan voittaessa 30 dollaria. Sen sijaan molempien petkuttaessa kumpikaan ei voita mitään. Syntyy nelikenttä, joka oletusarvoisesti suosii petkuttajaa. Ns. Nash-tasapaino sijaitsee nelikentän lohkossa, jossa molemmat valitsevat sinänsä “rationaalisesti” pettämisen. Tällöin kumpikaan ei voita koskaan mitään.
Tulokset osoittavat, että koehenkilöt pyrkivät aina valitsemaan petkuttamisen, mikäli he eivät ennalta tunne toisiaan. Tällöin kokonaisetu häviää molempien yksilöiden voitontavoittelun kustannuksella. Kuitenkin kun samojen kokelaiden kesken koetta toistetaan useamman kerran, huomataan, että myös molemminpuolisen yhteistyön valitseminen yleistyy huomattavasti. Toisin sanoen peliä toistettaessa useaan kertaan koehenkilöiden keskeinen luottamus alkaa hiljalleen muotoutua. Yhteiset kokemukset opettavat osapuolia luottamaan toisiinsa, koska yhteistyö tarjoaa molemmille mahdollisuuden hyötyä enemmän. Tämä on merkittävää, sillä puhtaasti taloustieteellinen peliteoreettinen optimitila suosisi petkuttamista. Silti ihmiset eivät koe sen hyödyttävän heitä itseään pitkällä aikavälillä. (18) Luottamus auttaa ihmisiä siirtymään matalammasta rationaalisesta tasapainotilasta korkeampaan.
Muista eläinlajeista poiketen ihmisellä on tietoinen käsitys tulevaisuudesta. Ihmisyhteisössä tästä seuraa käsitys siitä, miten luottamukseen perustuvat sosiaalisen pääoman instituutiot hyödyttävät heitäkin pitkällä aikavälillä. Luottamuksen pohjalta syntyy edellytykset hedelmälliseen vuorovaikutukseen yhteisöjen ja sidosryhmien verkostoissa. Sosiaalinen pääoman tehtävä on tässä mielessä toimia ympäristönä luottamuksellisen vuorovaikutuksen esiintymiselle. Toisaalta riippumattomuus ja vähäiset sidokset voivat johtaa myös syntyneen luottamuksen hyväksikäyttöön.
Sosiaalisen pääoma ja luottamuksen periaate osoittavat, että hyvin toimiva organisaatio tai kokonainen yhteiskunta ei voi perustua mekaaniseen rationaalisuuteen. Yhteiskunta vaatii toimiakseen luottamuksen kaltaisen institutionaalisen ja säännöt määrittelevän perustan. Toimiessaan luotettavasti yhteiskunnan synergiaedut lisääntyvät, minkä seurauksena yhtenäinen organisaatio on kirjaimellisesti enemmän kuin pelkkä osiensa summa.
Mielenkiintoista Miettisen ja Harisalon kirjassa on se, että siinä esiintyy monia yhtäläisyyksiä talousnobelisti Friedrich von Hayekin spontaanin järjestyksen teorian kanssa. Luottamuksen lähdekirjallisuuslistasta löytyi Hayekin Kohtalokas ylimieli (1988). Siinä Hayek painotti, että yhteiskunnan moraaliset instituutiot ja koko kulttuurievoluutio ovat pikemminkin tradition, sattuman, kokeilun ja jatkuvan parantamisen tulosta kuin jatkumoa älykkäälle yhteiskuntasuunnittelulle. Hayekin mukaan vakiinnutetut instituutiot operoivat yksittäisen ihmisen rationaalisuuden yläpuolella. Instituutiot muodostuvat konstruktiivisesti sen pohjalta, mistä on hyötyä niitä noudattavalle yhteisölle. Kulttuuri ja traditio välittävät siis kulttuurillisen sosiaalisen pääoman eteenpäin seuraaville polville. Näiden sisällä pitämät instituutiot puolestaan kehittyvät evolutiivisesti aikojen saatossa ilman yksiselitteistä päämäärää tai rationaalista oikeutusta. Vain sillä on merkitystä, miten instituutiota noudattava yhteisö menestyy. (19)
Harisalo ja Miettinen asettavat organisaatioiden ja yhteiskunnan järjestäytymisen edellytykseksi instituutioiden sijaan luottamuksen. Kaikki sosiaaliseen pääomaan verrattavat instituutiot ovat heidän mukaansa seurausta luottamuksesta. Teoriassa on siten paljon yhteistä Hayekin evolutiivisen mallin kanssa, mutta luottamuksen ja instituutioiden syntysuhde on käänteinen. Toisaalta kyseessä voidaan ajatella olevan vain jokseenkin epäolennainen muna vai kana -tyyppinen kysymys.
Harisalo ja Miettinen esittävät myös erittäin mielenkiintoisen havainnon liittyen Pohjois- ja Etelä-Italiaan. Yhteisöllisyyttä sosiaalisen pääoman ilmentymänä voi olla esimerkin mukaisesti kahta eri tyyppiä. Sisäänpäin kääntynyt yhteisöllisyys muodostaa tiukkoja ryhmäsidoksia pienien yhteisöjen kesken, kun taas ulospäin suuntautuva yhteisöllisyys toimii hedelmällisen vuorovaikutuksen mahdollistajana myös muiden kuin pienen luottoryhmän kesken. Luottamuksessa siteerataan Edward Banfieldiä, joka toteaa kirjassaan The Moral Basis of a Backward Society, että sosiaalisella pääomaalla on hyvin merkittävä rooli yhteiskunnallisen koheesion ja taloudellisen toiminnan välillä. Tästä syystä Pohjois-Italia menestyy taloudellisesti Etelää paremmin. Pohjoinen on tunnettu massiivisesta teollisuudestaan, kun taas Etelä Mafiasta, korruptiosta sekä köyhyydestään. (20)
Onkin huomion arvoista, että ulkopuolisiin instituutioihin luottaminen ja tämän turvaama sosiaalinen pääoma voivat konkretisoitua näinkin selkeästi. Pohjoisen väestö luottaaa vallitseviin moraalisääntöihin, normeihin ja muihin sosiaalisen pääoman tuotteisiin. Sen sijaan Etelä ei luota näihin samassa määrin, vaan yhteisöt muodostuvat erittäin perhelähtöisesti. Skeptinen suhtautuminen viranomaisvaltaan ja lähiyhteisön ulkopuolisiin tahoihin on tyypillistä. Francis Fukuyama päätyy samoihin johtopäätöksiin kirjassaan Trust: The Social Virtue & The Creation of Prosperity. Vapaaehtoiseen vuorovaikutukseen pohjautuvan kansalaisyhteiskunnan keskeisimpänä menestystekijänä voidaan nähdä juuri korkea sosiaalinen pääoma. (21)
Yksi sosiaalisen pääoman tärkeimmistä puolista on verkostoituminen. Niin sanottu työnjako perustuu siihen, ettei jokaisen työntekijän tarvitse hallita organisaationsa jokaista toimea, vaan ihmiset jakavat vastuutaan asioista toimien eniten niiden askareiden parissa, jotka nämä taitavat parhaiten. Työnjakoa helpottava verkostoituminen vaatii myös sosiaalista pääomaa. Yksilöt tarvitsevat usein juoksevissa tilanteissa toistensa apua. Alhainen sosiaalinen pääoma organisaatiossa puolestaan johtaa siihen, että yksilöt eivät ole halukkaita joustamaan ja auttamaan muita työntekijöitä heidän tonteillaan.
Organisaatioiden kehittämisessä ja operatiivisessa toiminnassa tarvitaan mahdollistavaa ja kannustavaa ilmapiiriä tiedon sekä ideoiden keräämiseksi, asioiden hoitamiseksi ja uuden luomiseksi. Tämä ei ole mahdollista ilman luottamuspääomaa. Esimerkiksi organisaatiota kehitettäessä täytyy löytyä yhteinen tahtotila ja motiivit kehitykselle. Hedelmällinen vuorovaikutus ei pääse oikeuksiinsa mikäli sosiaalisen pääoman aste on alhainen. Vaarana on ihmisten poteroituminen omiin oloihinsa, jolloin kitkattomuus ja oma-aloitteisuus eivät saa aikaan synergiaa. Ilman luottamusta tai yksimielisyyttä siitä, että organisaatiota halutaan kehittää, synergiaetujen menetyksen lisäksi luottamuksen vipuvaikutus syö kaiken, myös taloudellisen pääoman tehokkuutta.
Verkostoituminen yhteisössä luo myös halua sopia asioista sekä kykyä joustaa ja tehdä kompromisseja. Hedelmällinen organisaatio perustuu korkeaan itsetuntoon, eli sellaiseen sosiaaliseen pääomaan, jossa kriittisiäkään arvioita ei koeta loukkauksena, vaan arvokkaina kehitysehdotuksina. Kehitystarpeiden tiedostaminen ja niihin puuttuminen perustuvat organisaation jäsenten yksimielisyyteen siitä, että jokainen haluaa puhaltaa yhteen hiileen. Tällaisessa organisaatiossa jäsenten arvot yleensä lähenevät toisiaan, sillä näkemykset kehittymisestä ovat yhteisiä.
4. Pohdintaa
Luottamus - pääomien pääoma on organisaatioista, yhteiskunnasta ja ylipäätään ihmisen toiminnasta kiinnostuneille suositeltava kirja. Se tarjoaa vaihtoehtoisen evolutiivisen näkökulman tarkastella organisaatioita, yhteisöjä ja kokonaista yhteiskuntaa. Yhteiskuntamme tai sen organisaatioiden menestys ei niinkään ole seurausta siitä, että pieni joukko huippurationaalisia ja tietoisia koordinaattoreita kohdistaisi resurssit oikein. Kyse on ihmisten halusta kokeilla erilaisia keinoja päämääriensä saavuttamiseksi tulevaisuuteen liittyvän epävarmuustekijän vallitessa. Tässä tarvitaan luottamusta, jonka täytyy antaa syntyä vapaasti. Sitä ei ole mahdollista suunnitella ja käskeä sellaisenaan ylhäältä käsin. Varsinkin Suomessa tämä ajattelu auttaa ideatasolla kesken jäänyttä siirtymää suunnitteluvaltiosta ja jäykän hierarkkisista organisaatioista joustavammaksi ja markkinatajuisemmaksi yhteiskunnaksi.
Monet johtamista ja organisaatioita käsittelevät kirjat, jopa perusteokset lähtevät kovaa vauhtia suoraan asian ytimeen. Johtamistieteen taustalla olevia tieteellisiä keskusteluja ihmiskuvasta ja yhteiskuntatieteiden metodologiasta ehditään harvoin käsittelemään. Erityisesti johtamisen saralla Harisalon ja Miettisen kirja avartaakin sopivasti poikkitieteellistä ymmärrystä. Johtamisen opiskelijalle kirjaa voisikin suositella aivan erikseen tieteelliseksi kehyslukemistoksi.
Kirja painottuu enimmäkseen tieteellisiin teorioihin pyrkien myös osoittamaan niiden roolin johtamisoppien perustana. Kirjasta jää vaikutelma, ettei johtamisessa voi olla kyse pelkästään kvantitatiivisesta markkina- ja tuotanto analyysistä, vaan psykologiasta ja ihmisen toiminnan kategorioiden, päämäärien ja keinojen sekä näiden alalajien tiedostamisesta. Kirjassa on jouduttu laajan kokonaisuuden takia käsittelemään monimutkaisiakin kokonaisuuksia hyvin tiiviisti. Kattavat viitteet tarjoavat kuitenkin omatoimisille akateemikoille vinkkejä tarkempaa perehtymistä varten.
Liiketaloudellisessa mielessä Harisalon ja Miettisen näkemykset eivät tarjoile valmiita käytännön ratkaisuja. Kirja ei muutenkaan perustu empiirisiin case-analyyseihin. Soveltaminen on jätetty lukijalle. Kirja antaakin enemmän akateemiselle johtamis- ja organisointikonsultille kuin käytännönläheiselle, vähemmän tieteelliselle johtajalle. Tämä ei tarkoita, etteikö kirjan näkemyksistä voisi olla hyötyä myös käytännön johtamistyön tekijöille. Eniten siitä saisi kuitenkin irti akataamisen konsultin jalostamina ideoina.
5. Viitteet
1. Harisalo, Miettinen, 1997
2. http://www.ensto.com/fi/ensto/historia/ensiomiettinen
3. Tikkanen, Aspara, Parvinen, 2007, s. 120-1264. Vuoden 1995 taloustieteen nobelisti ja nykyisin tunnetun uusklassisen valtavirtataloustieteen uranuurtaja Robert Lucas: “I came to the position that mathematical analysis is not one of many ways of doing economic theory: It is the only way. Economic theory is mathematical analysis. Everything else is just pictures and talk.” http://www.trinity.edu/nobel/Lucas_files/Lucas%20web%20quotes.htm
5. Tienari, Meriläinen, 2009, s.77
6. Tikkanen, Aspara, Parvinen, 2007, s.12
7. Harisalo, Miettinen, 2010, s.19
8. Harisalo, Miettinen, 2010, s.19
9. Harisalo, Miettinen, 2010, s.19
10. Harisalo, Miettinen, 2010, s.19
11. Tienari, Meriläinen, s.115
12. Harisalo, Miettinen, 2010, s.64
13. Harisalo, Miettinen, 2010, s.64
14. http://en.wikipedia.org/wiki/Marginalism
15. http://wiki.mises.org/wiki/Eugen_von_Bohm-Bawerk
16. Harisalo, Miettinen, 2010, s.65
17. Harisalo, Miettinen, 2010, s.21
18. Harisalo, Miettinen, 2010, s.26
19. Hayek, 1988
20. Harisalo, Miettinen, 2010, s.122
21. Harisalo, Miettinen, 2010, s.123
6. Lähteet
Tikkanen, Henrikki; Aspara, Jaakko; Parvinen, Petri: Strategisen markkinoinnin perusteet, Talentum, 2007
Meriläinen, Susan; Tienari, Janne: Johtaminen ja organisointi globaalissa taloudessa, WSOY, 2009
Harisalo, Risto; Miettinen, Ensio: Klassinen Liberalismi, Tampere University Press, 1997
Harisalo, Risto; Miettinen, Ensio: Luottamus - pääomien pääoma, Tampere University Press, 2010
Hayek, Friedrich A.: Kohtalokas ylimieli, Art House, 1998
2. http://www.ensto.com/fi/ensto/historia/ensiomiettinen
3. Tikkanen, Aspara, Parvinen, 2007, s. 120-1264. Vuoden 1995 taloustieteen nobelisti ja nykyisin tunnetun uusklassisen valtavirtataloustieteen uranuurtaja Robert Lucas: “I came to the position that mathematical analysis is not one of many ways of doing economic theory: It is the only way. Economic theory is mathematical analysis. Everything else is just pictures and talk.” http://www.trinity.edu/nobel/Lucas_files/Lucas%20web%20quotes.htm
5. Tienari, Meriläinen, 2009, s.77
6. Tikkanen, Aspara, Parvinen, 2007, s.12
7. Harisalo, Miettinen, 2010, s.19
8. Harisalo, Miettinen, 2010, s.19
9. Harisalo, Miettinen, 2010, s.19
10. Harisalo, Miettinen, 2010, s.19
11. Tienari, Meriläinen, s.115
12. Harisalo, Miettinen, 2010, s.64
13. Harisalo, Miettinen, 2010, s.64
14. http://en.wikipedia.org/wiki/Marginalism
15. http://wiki.mises.org/wiki/Eugen_von_Bohm-Bawerk
16. Harisalo, Miettinen, 2010, s.65
17. Harisalo, Miettinen, 2010, s.21
18. Harisalo, Miettinen, 2010, s.26
19. Hayek, 1988
20. Harisalo, Miettinen, 2010, s.122
21. Harisalo, Miettinen, 2010, s.123
6. Lähteet
Tikkanen, Henrikki; Aspara, Jaakko; Parvinen, Petri: Strategisen markkinoinnin perusteet, Talentum, 2007
Meriläinen, Susan; Tienari, Janne: Johtaminen ja organisointi globaalissa taloudessa, WSOY, 2009
Harisalo, Risto; Miettinen, Ensio: Klassinen Liberalismi, Tampere University Press, 1997
Harisalo, Risto; Miettinen, Ensio: Luottamus - pääomien pääoma, Tampere University Press, 2010
Hayek, Friedrich A.: Kohtalokas ylimieli, Art House, 1998
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)